Ei ole yhtä tapaa tehdä eikä tai poimia aiheita dokumentiksi. Yksi kuitenkin tarvitaan: tunne. Tunne syntyy, kun katsoja pääsee kohdetta lähelle, mukaan yhteisön jäseneksi.
DocPoint -festivaali 2014 toi nähtäväksemme jälleen tyylilajeiltaan ja aiheiltaan monipuolisen kirjon dokumenttielokuvia. Havainnoiva dokumentti on uskottava silloin, kun tekijä on päässyt kohdettaan niin lähelle, että hän unohtaa dokumentaristin läsnäolon. USA:n suurlähettiläs Bruce J. Oreckin tytär Jessica Oreck ihastui Suomen Lappiin ja poromiehiin. Miehet antavat kuvaajan viipyä vierellään sanaakaan sanomatta.
Bruce Oreck kertoi esityksen aluksi, kuinka hänen tyttärestään on tullut todellinen suomalainen, kun hän aina USA:sta Suomeen tullessaan painelee suoraan Lappiin mökille. ”Ei auta, vaikka Helsingin kotimme on hieno ja hyvin varustettu asunto, jossa kaikki on helppoa. Hän haluaa tieten tahtoen päästä sinne, missä mukavuuksia ei ole.”
Dokumentintekijä itse luonnehtii elokuvaansa sanalla hiljaisuus. ”Älkää ihmetelkö, että elokuva on rytmiltään hidas ja hiljainen. Poromiehet vain ovat hiljaisia.” Suomalaiselle yleisölle tätä ei välttämättä tarvitse selittää.
Itse elokuva seuraa poromiesten vuodenkiertoa verkkaiseen tahtiin. Elokuvassa juodaan paljon kahvia. Poroerottelut ovat hektistä aikaa, jolloin jokaisen poromiehen omaisuus käydään poro porolta läpi. Mukana ovat myös lapset. Tehtävänä voi olla vain aitauksen sulkeminen, kun kaikki porot on ajettu aitaukseen, mutta se vaikuttaa tärkeältä. Joskus lapset saavat napattua vasoja kiinni ja iloitsevat saavutuksestaan.
Dokumentin poromiehet eivät ole tarinaniskijöitä, mutta harvemmin päähenkilöt puhuvatkaan itsekseen. Jos dokumentissa ei ole haastatteluja tai muuta vuorovaikutusta dokumentaristin ja päähenkilöiden välillä, ei päähenkilöllä ole tarvetta puhua. Vuorovaikutus perheenjäsenten ja muiden poromiesten välillä on pitkälti rauhallisen nonverbaalista. Myös samaan suuntaan katsominen kertoo yhteydestä.
Päähenkilön tapa suhtautua syliin pyrkiviin tyttäriin kertoo paljon suomalaisesta halailukulttuurista: tytärtä ei silitellä vaan tyttö pyöräytetään sylissä leikillisesti ylösalaisin ja hartian ympäri ja lähetetään sitten matkoihinsa. ”Alahan asettua.” Tytär uskaltaa kuitenkin sanoa: ”Isä, mulla oli sua ikävä.”
Elokuvan äänityö on paikotellen katkonaista ja hiljaisuutta yritetään joissakin kohdissa korostaa ääntä mykistämällä. Vaikutelmaksi jää jälkityön keskeneräisyys. Taitavasti kuvattua elokuvaa pitäisi kunnioittaa yhtä vakuuttavalla äänityöllä. Lappi ei ole umpio, tuulen suhina ja höyryävä hengitys on kaunista ääntä, jota voi kuunnella.
Antarcticalla hiljaisuus on syvempää. Kun ilma on tyyni, siellä voisi vaikka äänittää albumeita studionomaisissa olosuhteissa. Tavallisesti Antarctican talvi on kuitenkin säännöllisesti rajuimpien maapallolla mitattavien myrskyjen ravistelemaa.
Anthony Powellin elokuvassa Antarctica: A Year On Ice jäämaahan talveksi asumaan saapuvat tutkijat ja aseman ylläpitäjät tuntevat yhteisönsä läpikotaisin, sillä yksin sikäläisissä olosuhteissa ei pärjää. Uusiseelantilainen Powell on itse tiiviisti Antarctica-yhteisön jäsen ja toimii dokumentissaan kokijana ja kertojana. Hän on löytänyt Antarcticalla viettämiensä vuosien aikana myös vaimon.
Naisia yhteisössä on vähän, jolloin sanonta kuuluukin: ”The odds are good, but the goods are odd.” Powellien häät vietettiin asemalla ja morsiamen isä osallistui tilaisuuteen puhelimen välityksellä.
Tieteen vuoksi tutkimusaseman yhteisössä viivytään kuusi kuukautta ilman, että paikalle saapuu yhtään lentokonetta. Tarvikkeiden ja ruuan on riitettävä koko ajaksi. Myös viihdykettä on keksittävä itse, vaikkapa hulluttelevien videoiden teosta. Alkoholiakin kuluu. Avokadoja ja ruohon tuoksua tulee ikävä.
Kun turistit kesän tullen saapuvat, ei talviasujia kuitenkaan välttämättä heti kiinnosta istuutua ravintolassa samaan pöytään. Lautanen viedään takahuoneeseen, jonne pikkuhiljaa kerääntyy kourallinen omia, syömään rauhassa ilman, että tarvitsee sanoa kenellekään yhtään sanaa. Nämä amerikkalaiset, australialaiset ja uusiseelantilaiset vaikuttavat siten yhtäkkiä hyvinkin suomalaisilta.
Lappi ei pärjää Antarcticalle siinä, kuinka lähelle siellä pääsee taivasta. Loputtomalla aukealla revontulet ja tähdenlennot tuntuvat käsinkosketeltavilta. Neljän kuukauden kaamoksen jälkeen aurinko tuntuu nousevan syliin.
Morgan Neville esittää Oscarin voittaneessa dokumentissaan, kuinka taustalaulajat onnistuvat kuuhun kurkottaessaan. Hänen tuorein elokuvansa, Critics´ Choice Award -palkinnon jo saanut 20 Feet From Stardom antaa ehkä maailman parhaiden taustalaulajien kertoa oman tarinansa.
Laulajat tuntevat arvonsa ja tietävät taitonsa, ovathan he olleet antamassa muotoa esimerkiksi Bruce Springsteenin tai Stevie Wonderin musiikille. Osa heistä on saanut myös kokeilla soolouraa, mutta tähteys ei ole vain levytyssopimuksista kiinni. Kuten esimerkiksi Sting mainitsee, mukana on oltava myös onnea.
Dokumentissa on mukana mm. Caludia Leanner, jonka Mick Jagger toi rinnalleen niin, että kappaleet vaikuttivat duetoilta. Leanner on intohimoisen raaka laulaja, joka näyttää jopa varastavan shown. Jagger puhuu hänestä kuin hän edelleen ihmettelisi taustalaulajansa taitoa. Nykyään Leanner on espanjan kielen opettaja.
Ehkä tunnetuin ja soolourallakin jonkin verran menestynyt taustalaulaja on Darlene Love. Esimerkiksi hänen soolona esittämänsä kappale Christmas (Baby Come Home) soi taatusti edelleen joka joulu useita kertoja radiossa. Hänen äänensä on kuitenkin kerran myös varastettu aivan toisen laulajaryhmän albumille. Tästä Love on edelleen vihainen.
Vaikka lavalla taustalaulajan ja sooloartistin etäisyys on sen 20 jalkaa eli noin kuusi ja puoli metriä, välimatka saattaa tuntua kilometreiltä ja valovuosilta. Taustalaulaja voi laulaa tähtensä kanssa rinnakkain, mutta hän ei välttämättä aina mahdu samaan valokeilaan.
Judith Hill teki kiinteää yhteistyötä Michael Jacksonin viimeistä kiertuetta harjoitellessa, mutta unohtui Jacksonin kuoltua siitäkin huolimatta, että kiertue saatettiin loppuun tiimin voimin. Vaikka tähteys oli jo aivan askeleen päässä, Hill ei edelleenkään pane pahakseen asettua muiden taustalle. Laulaminen on tärkeintä. Silti hän saattaa laittaa keikalle peruukin päähän.
Dokumentti on muodoltaan perinteinen, haastatteluihin, arkistomateriaaliin ja järjestettyihin tilanteisiin perustuva elokuva. Se on kuitenkin vaivaton ja helposti mukaansatempaava elokuva varjoon jäävistä, uskomattoman lahjakkaista muusikoista.
Katsojaa hemmotellaan hyvällä musiikilla, jota on tuotu kuultavaksi niin arkistojen kätköistä kuin viemällä laulajat uudelleen studioon laulamaan. Varsinkin Lisa Fischerin esitys studiossa mykistää. Nevillelle voi olla kiitollinen siitä, että hän esitteli nämä suuruudet.
Juan Reinan 6954 kilometriä kotiin kertoo Kongon sisällissotaa Ruandaan paenneen Mukamusonin ja hänen lastensa matkasta kohti kajaanilaista turvapaikkaa. Dokumentti näyttää, millaista perheen elämä on Kiziban pakolaisleirillä ja kuinka matka ja uusi alku täysin toisenlaisessa kulttuurissa ja olosuhteissa sujuu.
Ruandassa aiemminkin muutamia vuosia asunut Reina kertoi etsineensä dokumenttiinsa yksinhuoltajaäitiä, sillä hän on itsekin vahvan yksinhuoltajaäidin poika. Hän huomasi, että ehdokkaita oli pitkä liuta. Lopulta hän päätyi seuraamaan Mukamusonia, jolla on tavoitteita elämälle Suomessa. Hän haluaa ryhtyä ruandalaisten vaatteiden maahantuojaksi.
”Mukamusoni ihmetteli moneen otteeseen, miksi tuo valkoinen mies haluaa seurata häntä, ja mitä hän ylipäätään on laitteineen tekemässä. Vasta, kun näytin lopputuloksen hänelle, hän tajusi, mistä on kysymys. Mukamusoni oli otettu siitä, että hänen tarinansa kerrottiin”, ohjaaja kertoi.
Mukamusonilla ei ole ruusuisia kuvitelmia uudesta kotimaasta. Äidin jättäminen pakolaisleirille Ruandaan on kipeä paikka. Dokumentti näyttää, kuinka hämmentynyt Mukamusoni on uudenlaisesta kulttuurista ja kuinka huojentunut hän on siitä, että hänen perhettään on vastassa ystäviä samalta pakolaisleiriltä. Pelkkää suomea puhuvien paikallisten sosiaalityöntekijöiden neuvot eivät avaudu, joten ystävien apu on korvaamaton.
Kaupassa käynti ja ruuan laitto vaativat totuttelua. Mukamusonin poika ei arvaa levittää ensimmäiseksi yöksi itselleen sängyn päädyssä olevaa patjaa, vaan nukkuu sängyn pohjalla. Onneksi puhelinyhteys äitiin toimii.
Kirjeet ja puhelut pitävät yllä yhteyttä myös Mona Friis Bertheussenin Twin Sisters -dokumentissa esiintyvien kiinalaiskaksosten välillä, jotka tulivat vuonna 2004 adoptoiduiksi kahteen eri maahan. Se, että heidät edes havaittiin kaksosiksi, oli onnen kauppaa, sillä samaan aikaan tyttöjä hakeneet adoptioäidit pukivat ensimmäiseksi yhteiseksi päiväksi tytöille täsmälleen samanlaiset mekot. Äidit kiinnittivät orpokodilla järjestetyssä tilaisuudessa asiaan huomiota, ja hetken juteltuaan he havaitsivat, että tytöt ovat muutenkin täsmälleen samannäköisiä.
Orpokodin hoitajat kiistivät tyttöjen olevan kaksosia, mutta asia jäi vaivaamaan tyttöjen adoptiovanhempia niin paljon, että he teettivät myöhemmin dna-testin asian varmistamiseksi.
Mia ja Alexandra adoptoitiin Atlantin vastakkaisille puolille Amerikkaan ja Norjaan. Kotivideoille tallennettu ensitapaaminen herättää katsojassa tarpeen nähdä, mitä tytöille myöhemmin tapahtuu. Bertheussenin IDFA:n yleisöpalkinnon saanut dokumentti tyydyttää uteliaisuuden taitavasti.
Dokumentissa nähdään tyttöjen tapaaminen Norjassa yhdeksänvuotiaina. Myös toisen siskon elämää Amerikassa kuvataan. Ehkä dokumentilla on oma roolinsa tyttöjen yhteyden lujittumisessa.
Mian amerikkalainen äiti jätti Alexandran norjalaiselle äidille jo Kiinassa yhteystietonsa. Kesti hetken, ennen kuin Alexandran äiti uskalsi ottaa yhteyttä. Tarve säilyttää tyttöjen sukulalaisuusyhteys oli kuitenkin suurempi kuin huoli siitä, että toiset vanhemmat haluaisivat saada myös toisen tytön itselleen.
Vanhemmat päättivät yhdessä kasvattaa tyttöjä ensin omaan kulttuuriinsa ja kieleensä ja lähteä matkalle tapaamaan kaksossiskon perhettä vasta sitten, kun tytöt olisivat riittävän vanhoja tajuamaan tilanteen.
Alexandra varttuu 234 asukkaan hiljaisessa maalaiskylässä ja Mia vilkkaassa ja lukemattomia aktiviteetteja vilisevässä suurkaupungissa. Vaikka elämänpiiri muodostui täysin erilaiseksi, eikä yhteistä kieltä alkuun ollut, tytöt löysivät yhteyden toisiinsa helposti.
Varsinkin Alexandran kaipaus Mian luo vaikuttaa sydäntäsärkevältä: hän kirjoittaa siskolle lähes päivittäin ja odottaa vastausta postilaatikolla yhtä usein. Mian amerikkalaisittain täyteen buukatussa arjessa ei kuitenkaan löydy yhtä paljon aikaa yhteydenpidolle.
Mia, joka USA:ssa liikkuu kaikkialle vanhempiensa kyydissä, saa Norjan matkalla kokea vapauden hurman: hän pääsee siskon kanssa pyöräretkelle ilman vanhempia. Tytöt saavat tutustua rauhassa ja sisaruksille tyypillisellä tavalla myös hieman nahistella keskenään.
Dokumentin jälkeen tekee mieli arvailla, kumpi lähtee ensimmäisenä opiskelijavaihtoon toisen luo. Ehkä Bertheussen jatkaa seurantadokumenttiaan myöhemmin.
Osa elokuvista näytetään YLE:n kanavilla kuluvan vuoden aikana. 6954 km kotiin nähdään TV1:ssä 31.5. ja 1.6.2014. Twin Sisters on tulossa YLE Fem -kanavalle ja 20 Feet From Stardom Teemalle.
Kuvat: DocPoint 2014, pressikuvat.
