Menneet ovat päivät, joina jouduimme häpeämään ja piilottelemaan. Kauan on kulunut siitä, kun lastenrattaitaan työntävä äiti on mulkaissut pahasti seisahtuessaan suojatiellä viereemme. Onneksi modernit ajat ovat tuoneet tullessaan avarakatseisuuden ja tasa-arvon! Emme olekaan enää yhteiskunnan hylkiöitä, vaan voimme päät pystyssä kantaa tätä ominaisuuttamme, joka aikanaan aiheutti niin paljon häpeää.
Viimeisten 150 vuoden aikana suvaitsevaisuus on edennyt länsimaissa harppauksittain. Vaikka välillä sanomalehtien lukijakommentit saavat maailman tuntumaan toivottamalta paikalta, moraalinen kehitys on tuskin pysähtynyt. Se on vain yksilön näkökulmasta suunnattoman hidasta. Kun tarkastelee edistystä, joka on jo saavutettu, alkaa tuntua mahdolliselta, että voisimme ehkä sittenkin kaikki sopia tälle planeetalle samaan aikaan. Ei sillä, etteikö matkaa olisi vielä taitettavana.
Itse huomasin 12-vuotiaana olevani erilainen kuin useimmat toverini. Minulle syttyi uusi ominaisuus, joka hohti oranssia valoa muiden ominaisuuksieni keskellä.
Sitä ei voinut olla huomaamatta. Olin varma, että tästä ei voisi puhua kenellekään. Häpesin, mutta olin samalla salaa ylpeä. Päätin piilottaa erikoisen piirteeni vanhemmiltani. Kerroin asiasta vain muutamille luotetuille ystävilleni. Toteutin itseäni avoimesti vain yksinäisyyden turvassa.
Vuosien kuluessa piilotteleminen alkoi tuntua tekopyhältä. Miksi minun pitäisi hävetä? Aloin näyttää noloa tapaani avoimemmin. Kaupungilla ihmiset katsoivat minua inhoten. Muistan kerran, kun teini-ikäisenä kahvilassa istuessani päätin, että nyt saa piilottelu riittää! Rentouduin ja annoin sen näkyä. Ei mennyt viittäkään minuuttia, kun kahvilan ärjy kassanvartija marssi luokseni ja käski painua helvettiin. Se sattui. Sama kävi kirjastossa, kioskilla ja linja-autossa. Kun lähestyin erästä viehättävää tyttöä, hän tokaisi: ”YÄK!” En silti muuttanut enää toimintaani, sillä tunsin, että vallankumous on lähellä!
Noista vuosista on kauan, ja kuten sanottu, maailma on todella muuttunut. Nykyään ihmiset hymyilevät katsoessaan minua kadulla. He nyökkäävät hyväksyvästi, aivan kuin he ajattelisivat: ”Tervetuloa! Sinä kuulut meidän joukkoomme!” Häpeä ei varmasti koskaan katoa täysin, mutta minulla on kevyempi olo kuin koskaan. Tunnen, että minä ja kaltaiseni olemme nousseet taistelussamme muiden sorrettujen rinnalle. Vuonna 2015 meidän ei enää tarvitse pitää kynttiläämme vakan alla, sillä ajat ovat uudet!
Nouskaa siis veljet ja siskot, viimeisetkin! Meillä ei ole mitään hävettävää! Ihmiset toivottavat meidät tervetulleiksi vertaisinaan.
Savuverhon turvin voimme siirtää barrikadiamme jälleen sata metriä edemmäs. Tasa-arvon kadun pää häämöttää jo aivan lähellä! Vanhan maailman säännöt on kumottu, ja me kirjoitamme uudet. Me hyväksymme muut, joita on aiemmin katseltu nenänvartta pitkin, ja he hyväksyvät meidät! Päät pystyssä, ylpeinä, voimme kaikki vihdoin yhtyä lauluun:
”Dub dubbi duul, rööki on cool!”
