Hugh Jackmanin kymmenes ja omien sanojensa mukaan viimeinen kerta eläimellisen veitsikätisen sarjakuvahahmo Loganin, alias Wolwerinen roolissa, on sarjansa parhaimmistoa ja kenties tunnepitoisin kokonaisuus.

Loganissa ei ole häivähdystäkään X-men -elokuvista tuttua karkkidiscon ja tehostespektaakkelin estetiikasta. Tietokonetehosteilta ei voi nytkään välttyä, mutta niitä käytetään tarpeeksi hienovaraisesti. Yksi merkittävä ero aiempiin on elokuvan paikoitellen jopa realistinen väkivaltaisuus, jonka ansiosta elokuvalla on Suomessa 16 vuoden suositusikäraja. Loganissa näytetään häkellyttävän yksityiskohtaisesti, mitä päähahmon raivopäiset sivallukset aiheuttavat vastustajan fysiikalle. Tällä ei onneksi mässäillä, vaan väkivaltaan on jokaisessa kohtauksessa perusteltu syy.

Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa Loganin kaltaiset mutantit yli-inhimillisine voimineen ovat häviämässä maailmasta. Loganinkin tärkein voima, eli vartalon huippunopea paraneminen lähes kaikista vammoista, osoittaa hiipumisen merkkejä ja Wolwerinen tavaramerkiksi muodostuneet adamantium -kynsien ulostyöntyminen saa hahmon kasvoille tuskaisen irvistyksen. Eristyksissä Nevadan ankeissa ja rujoissa aavikkomaisemissa limusiinikuskin tointa harjoittava Logan yrittää huolehtia hauraasta mentoristaan Charles Xavierista, joka saa mystisiä ympäristöä ravistelevia telekineettisiä kohtauksia.

Niin ikään aiemmista elokuvasarjan osista tuttua professori Xavieria näyttelee brittiläisen teatteriperinteen varmuudella loistava Patrick Stewart. Hahmojen keskinäinen sanailu on elokuvan parhainta ja myös tunnepitoisesti palkitsevinta antia. Protagonistien  sekluusio tulee väkivaltaiseen päätökseen, kun heitä hyvin erityisestä syystä etsivät  pääsevät kaksikon jäljille.

Edellisen The  Wolwerine -elokuvan ja muun muassa viime vuosien yhden parhaista lännenelokuvista 3:10 To Yuma:n ohjannut James Mangold ammentaa Loganiin viimeksimainitun kaltaista voimaa, epätoivoa ja visuaalisuutta. Monissa arvioissa Logania kuvaillaan film-noir -tyyppiseksi westerniksi –tähän mielipiteeseen on helppo yhtyä.

Lännenelokuville tyypillisesti yksinäiselle sankarille annetaan vielä viimeinen tehtävä, jossa panokset häilyvät jossain kunnian ja rakkauden pölyisessä välimaastossa. Mangold kuvaa myös oivallisesti sankaruuden monisyistä merkitystä, jopa vanhemmuuden temaattiset kiemurat kulkevat luontevasti elokuvan kerronnassa.

Tällä kertaa sankaruuden kohde on yksitoistavuotias, omaehtoisen mykkä Laura, jota näyttelee häkellyttävän vakuuttavasti uusi kasvo Dafne Keen, jonka nimi kannattaa painaa muistiin. Hahmona Laura on ilmeisen traumatisoitunut, mutta varsin selvitymiskykyinen mutantti, jonka voimat vastaavat Wolwerinen kykyjä. Laura on oppinut sarjakuvista (tekijöiden loistavaa itseironiaa), että jossain sijaitsee viimeisille mutanteille Edeniksi nimetty turvapaikka, jonne ryhmän olisi päästävä.

Viime vuosien supersankarielokuvia on aiheestakin kritisoitu valjujen ja yksiuloitteisten antagonistien takia. Loganissa myös pahat hahmot ovat niin sanotusti uskottavia.

Sankareita jahtaavat kaksi hahmoa: myrkyllisen oloinen tiedemies Zander Rise, jota näyttelee lukuisista roiston rooleistaan varsinkin brittiläisen television puolelta tuttu Richard E. Grant, sekä kätyrilaumaa johtava Donald Pierce, jota näyttelee läpimurtonsa Netflixin hittisarjassa Narcos tehnyt Boyd Holbrook. Zander Rise on pahis perinteisemmässä mielessä mutta Holbrook luo Wolwerinea fanittavasta Piercestä yhden muistettavimmista antagonisteista pitkiin aikoihin.

Elokuvan puutteet ilmenevät jälkikolmanneksella, jossa hukataan hienosti rakennettu tunnelataus, joka muutoinkin uhkaa murentua pakollisten toimintakohtausten lomassa. Tyypillinen ongelma kyseisen genren elokuville.

Menemättä liian syvälle juonipaljastuksiin, Logan on hieno esimerkki siitä miten alun perin lasten viihteestä ammennetusta materiaalista voi saada aikaiseksi tyylikkään ja viihdyttävän, jopa vakavan supersankarielokuvan. Logan kertoo maailmasta, jossa sankaruudesta, hellyydestä ja hyväntahtoisuudesta rangaistaan ankarasti. Siitäkin huolimatta juuri nämä inhimilliset piirteet ovat niitä, jotka merkitsevät  sankareille ja elokuvalle eniten. Logan käsittelee tragediaa myös perhekeskeisyyden näkökulmasta paikoitellen erittäin koskettavasti. Tästä elokuva ansaitsee erityismaininnan.

Logan on kokolailla hieno ja omaleimainen, muttei täydellinen elokuva. Se tulee kestämään katselukertoja aivan eri tavalla kuin muut omaan geneerisyyteensä kompastuvat kymmenen vuoden sisään valmistuneet lajityypin elokuvat.

Kuvat: 20th Fox, pressikuvat.