Aina keikkalavoilta elokuvatyön pariin, ja musiikin opetuksesta yliopistoon Yhdysvaltoihin. Monitaitoinen mies, Mauri Sumén, muistelee uransa värikästä taivalta, pilke silmäkulmassa.
On aurinkoinen talvipäivä, ja ajan kohti Porvoota. Matkaa on vielä jonkin verran jäljellä, mutta sitä varten autoradiossani soi mitä parhain levy automatkaa varten: Leningrad Cowboys go America -elokuvan soundtrack. Olen matkalla haastattelemaan miestä sen, ja monen muun, elokuvasävellyksen takana. Tapaan leppoisan Mauri Suménin Porvoon torin kupeessa, ja suuntaamme tekemään haastattelua.
Kahvit tilattuamme menemme pöytään, mutta leivonnaiset näkyvät jääneen tarjoilijalta jonnekin matkan varrelle.
”Pistä nauhuri pyörimään vaan, luulen että tässä saattaa mennä vielä hetki”, naurahtaa Sumén. Aloitamme siitä, miten hänestä tuli muusikko.
”Aloin soittaa jo yhdeksänvuotiaana. Pääsin musiikkiluokalle Lappeenrannassa, mistä olen alun perin kotoisin. Aloin soittaa klarinettia ja pianoa”, hän kertoo.
”Samana syksynä tarvittiin kaupunginteatterissa avustajaa, ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi. Ilmeisesti kaikki meni hyvin, koska olin sen jälkeen siellä kuusi vuotta putkeen iltanäyttelijänä. Mulla oli siis musiikkia ja draamaa mukana elämässä jo pienestä pitäen”, hän jatkaa.
Suménilla on takanaan pitkä ura niin muusikkona kuin elokuvasäveltäjänäkin. Keskustelumme etenee kohti hänen ensimmäistä työtään elokuvan parissa, Leningrad Cowboys go Americaa, ja siihen liittyviä muistoja.
”Mulla oli siis musiikkia ja draamaa mukana elämässä jo pienestä pitäen.”
”Se oli mielenkiintoinen tapaus, sillä se oli ensimmäinen elokuva jossa olin mukana. Paljon jäi siitä mieleen, sillä se oli eräänlainen suuri seikkailu ja kansakoulu elokuvan teosta. Aki totesi, että tähän tarvittaisiin muutakin musiikkia, kuin mitä itse yhtye soittaa eri kohtauksissa. Nostin käteni ylös, ja sanoin olevani jälleen kerran vapaaehtoinen. Se meni nuoren miehen itseluottamuksella, sillä eihän mulla ollut mitään hajua, että millaista musiikkia pitäisi tehdä. Akin ohje oli vaan, että puoli tuntia bluesia, ja mullahan ei ollut minkäänlaista bluestaustaa.”
”Näin se siis lyhyeltään menee. Ennen tätä ensimmäistä elokuvaduunia olin myös soittanut jo levyttävissä bändeissä kahdeksan vuotta ja ikää oli miehellä siinä vaiheessa vasta kaksikymmentäkolme vuotta. Olin itseasiassa juuri täyttänyt”, Sumén toteaa nauraen.
”Tuosta Leningrad Cowboys go Americasta jäi mieleen hauskana juttuna se, että aina kun päästiin uudelle keikkapaikalle niin ei mennyt kauaakaan, kun Aki kysyi, että missä ne kaupungin rähjäisimmät seudut sijaitsevat. Ne keikkapaikat mitä meille oli suunniteltu olivat prameita ja ylellisiä diskoja, ja casting managerit olettivat että sellaista Aki halusi elokuvaan. Elokuvan tarkoitus oli kuitenkin näyttää ihmisille ne Amerikan köyhät takapihat. Ne etupihat ja se prameus kun oli näytetty jo kaikissa elokuvissa sitä ennen”, jatkaa Sumén kertomustaan.
Saamme vihdoin leivokset pöytään, ja hetken tauon jälkeen tiedustelen, mikä on hänen työnhistoriansa tärkein perusta, ja mies vastaa hetken pohdinnan jälkeen.
”Kaikki on mennyt suuren sattuman kautta. Ei sen takia että olisin nerokkaan hyvä ja todella taidokas, vaan siksi, että oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan avasin suuni. Tietysti oli se myös, etten arastellut. Pokkana vaan eteenpäin, vaikka ei olisikaan hajua, miten jonkin asian tekee. Aina mä voin kokeilla. Siitä se lähti.”
”Elokuvan tarkoitus oli kuitenkin näyttää ihmisille ne Amerikan köyhät takapihat. Ne etupihat ja se prameus kun oli näytetty jo kaikissa elokuvissa sitä ennen.”
Millaista sitten on elokuvasäveltäjän työ? Tiedustelen myös Suménin mahdollisia esikuvia, ja tulen maininneeksi Ennio Morriconen.
”Katsos, sattuipa sopivasti”, hän näyttää Hyvä, Pahat ja Rumat – paitaansa ja naurahtaa.
”Kun olet päässyt tekemään ensimmäisen, toisen ja kolmannen projektin, niin alat pikkuhiljaa tajuta, että musiikki ei saa olla mitäänsanomatonta. Sen tulee tehostaa draamaa. Tämän asian ymmärtäminen ja oikein oivaltaminen voi viedä jopa vuosia”
Tällä hetkellä Suménilla on työn alla kymmenosaisen politiikkaan ja vakoiluun perustuvan Ratamo-televisiosarjan sävellystyöt. Sen lisäksi hän työskentelee myös musiikinopettajana Porvoon lähiseudulla. Kiireinen hän on ollut myös opiskelurintamalla rapakon toisella puolella.
”Kolmas opiskelukierros päättyi liki tasan vuosi sitten, kun sain gradun tuonne Columbia Universityyn valmiiksi. Amerikassa viimeistelin myös gradun Sibelius Akatemiaan, musiikkikasvatukseen. Lähetin sen sieltä käsin, eli sain kaksi maisterin tutkintoa vuoden sisään valmiiksi.”
”Sota on nyt loppu Suomen ja Neuvostoliiton välillä, ja enää ei tarvitse pelätä Puna-armeijaa. Se säväytti kyllä, suurestikin.”
Sumén on ollut monessa mukana, ja hienoja muistoja uran varrelta ei todellakaan näy puuttuvan. On hyvä tiedustella, mikä on sellainen erityisesti mieleen jäänyt hetki sen varrelta?
”Tietysti juuri tuo Total Balalaika Show oli sellainen huippu. Sehän oli paljon enemmän kuin vain konsertti, sillä siinä aisti sellaisen tietyn historiallisen hetken. Vanhemmat ihmiset tuli sanomaan, että: ”Pojat tämä on vähän enemmän kuin vain keikka.” Sotaveteraaneiltakin tuli palautetta, että se tietty pelko päättyi tähän. Sota on nyt loppu Suomen ja Neuvostoliiton välillä, ja enää ei tarvitse pelätä Puna-armeijaa. Se säväytti kyllä, suurestikin.”
”Sitä seurasi sitten useita kiertueita, tuli Berliini ja Tukholma ja soitimme myös Amerikassa. Olimme New Yorkissa, ja muistan elävästi, kun yhtenä torstaiaamuna näkyi New York Postin kannessa meidän bändin kuva ja teksti ”Highlight of the Night will be Leningrad Cowboys”. Siellä kuitenkin esiintyi samaan aikaan mm. Rolling Stones, Michael Jackson, Bruce Springsteen, Aerosmith jne. Me ei esiinnytty suinkaan ensimmäisinä, vaan vasta Rollareiden jälkeen”, naurahtaa hän pilke silmäkulmassa.
”Mutta joskus näinkin päin. Jatkobileissä me oltiin sitten se pääesiintyjä, ja ne oli siellä Times Squaren vieressä Bryan Parkissa.”
Tuon kaltaisen suuren menestyksen luulisi vaikuttavan ihmisen elämään huomattavasti. Suménilla on kuitenkin tähän vastaus valmiina.
”Sen haluan sanoa, että Leningrad Cowboysilla oli yksi aivan mahtava ominaisuus, ja se oli tämä tietynlainen valepuku. Vaikka yhtye oli hyvinkin suosittu, ja keikkailtiin paljon, niin loppupeleissä vain hyvin harva tuli turuilla ja toreilla repimään hihasta. Harvoin tunnistivat sen hiustyylin ja puvustuksen alta. Olen monesti miettinyt, että se oli vain hyväksi, sillä julkisuus ei ole mua kiinnostanut koskaan. Ei pääse naama kulumaan”, hän veistelee.
”Mieluummin pyrkii hyväksi siinä, mitä sitten ikinä tekeekin, ja unohtaa julkisuuden. Sillä ei ole mitään arvoa”, hän toteaa mielenkiintoisen haastattelupäivän lopuksi.
