Puhelimeni näytölle kilahtaa ilmoitus vuosi sitten Facebookissa jakamastani muistosta. Ilmoituksen alta löydän kuvan, jossa katson suoraan kameraan ja pitelen kädessäni sädetikkua. Kuvan alla on liitettynä ote Marianne Williamsonin kirjasta A Return to Love:
” Our deepest fear is not that we are inadequate. Our deepest fear is that we are powerful beyond measure. It is our light, not our darkness that most frightens us.”
Williamsonin sanat saavat minut pysähtymään, ja huomaan palaavani lapsuuteni muistoon, jossa olin kahdeksanvuotias. Seison keittiössä juustohöylä kädessäni äitini edessä ja valmistaudun esittämään hänelle kappaleen, jota olen harjoitellut koulussamme järjestettävää laulukilpailua varten.
Muistan, kuinka tuon pienen Millan sisällä räiskyi loputon määrä rohkeutta, kun hän antoi laulunsa ja valonsa täyttää koko asunnon. Esityksen loputtua hän katsoi äitiään suoraan silmiin ja sanoi: ”Äiti, minusta tulee vielä jotain suurta.”
Yläasteella alkanut kiusaaminen kuitenkin sammutti tuon valon, ja istutin itseeni pelon siemenen, jonka seuraukset tuntuvat vielä tänäkin päivänä kehossani ja mielessäni.
Opin nopeasti piilottamaan itseni muilta. Rupesin kyseenalaistamaan lupaani uskoa itseeni ja ajatuksiini siitä, että minusta tulisi vielä jotain. Uskoin sokeasti siihen, miten muut minut näkivät, sillä täytyihän minussa olla jotain pahasti vialla. Miksi minua muuten kiusattaisiin?
Aikuisikään päästyäni tuo villi pikku-Milla, joka ei koskaan suostunut hyväksymään sitä, että hänet oli teljetty häkkiin, johdatti minut näyttelemisen pariin. Improvisaatiokurssin turvallisessa ympäristössä uskalsin vihdoin antaa itselleni luvan loistaa. Siitä alkoi matkani kohti eheytymistä, ja löysin sisältäni vahvuuden, jonka olin ajatellut menettäneeni.
Reilu vuosi sitten, kun palasin koulumaailmaan pitkän tauon jälkeen, vanhat pelkoni rupesivat jälleen kerran nostamaan päätään. Huomasin niiden hiipivän vierelleni yhä useammin ja kuiskivan korvaani asioita, jotka saivat minut hetkeksi tuntemaan itseni mitättömäksi.
Olen kuitenkin tehnyt rauhan pelkoni kanssa ja hyväksynyt sen, että se kulkee vierelläni ja yrittää välillä tunkea itseään paikkoihin, joihin sillä ei ole mitään asiaa. Siitä on muodostunut minulle matkakumppani, jolle en kuitenkaan enää anna valtaa.
Kuva: Valentina Morales Buchmann
