Nainen kuolee elokuvassa oman käden kautta useammin kuin mies, mutta itsemurhakuvausta värittävät yhä tahmean sukupuolittuneet konventiot. Aiheesta tohtoriksi väitellyt tutkija Heidi Kosonen toivoo itsemurhien kuvaamiseen lisää empatiaa tekijää kohtaan sekä naisille miehestä riippumatonta toimijuutta.
Nykypäivän elokuvayleisö on tottunut näkemään kuolemaa: seikkailuelokuvan sankari surmaa vastustajansa viimeisessä taistossa ja ensiuhrin löytyminen nytkäyttää jännityksellisen rikosdraaman käyntiin.
Itsemurhan kohdalla tilanne on hieman toinen. Itsemurha on tabu, jonka kuvaaminen elokuvassa tuntuu nostattavan muuta kuolemaa enemmän tunteita ja keskustelua, toisinaan jopa sensurointia. Näin kävi mm. vuoden 2017 Netflix-sarja Kolmetoista syytä (13 Reasons Why) kohdalla. Pitkän julkisen puinnin seurauksena sarjan finaalijaksosta poistettiin päähenkilön, teini-ikäisen tytön itsemurhakohtaus kokonaan. Mutta miksi?
Visuaalisen kulttuurin tutkijatohtori Heidi Kosonen tutki väitöskirjassaan itsemurhan sukupuolittunutta esittämistä elokuvassa ja TV-sarjoissa tabun ja biovallan näkökulmasta. Itsemurhan tabuluonne ei liene yllätys. Eikä sekään, että se kiinnostaa. Kosonen selittää, että juuri tabuja ympäröivä hiljaisuus ja kiellettyys arjessa saattavat lisätä uteliaisuutta katsoa aiheesta elokuvia. Joillekuille elokuvat, muun taiteen rinnalla, voivat olla jopa ainoa tapa päästä tabujen äärelle.
Elokuvassa naiset surmaavat itsensä miehiä useammin. Naisen itsemurhakohtaus myös tyypillisemmin näytetään yleisölle ja se kestää pidempään. Tosielämässä tilastot ovat päinvastaisia. Kosonen arvioi epäsuhdan liittyvän elokuva-alan pitkään historiaan valkoisten cis-heteromiesten temmellyskenttänä. Elokuvateoreetikko Laura Mulveyn male gaze- eli ns. mieskatseteoriaa voi hyödyntää myös itsemurhien kehyksessä selittämään sukupuolittunutta kuvausta.
“Naisten kaikenlaisiin kuolemiin kohdistuu naiskehon objektifiointi, mutta myös tietynlainen etäyttäminen – miehisen katseen on helpompi katsoa naista kuolemassa kuin miestä. Siinä on monta eri tasoa liittyen siihen, kuka elokuvia on historiallisesti tehnyt”, Kosonen arvioi.
Hän mainitsee tutkija Michele Aaronin puhuneen etenkin Hollywoodin kohdalla nekromantismista (necromanticism) eli romanttis-eroottisesta kiinnostuksesta naisen kehoon, jopa kuolleena ruumiina, osana niin kutsuttua halutaloutta, jossa himo on valuuttaa ja seksi myy.
Mitä tulee syihin itsemurhan taustalla elokuvassa, piirtyy naisista ja miehistä sitäkin kautta melko erilaiset kuvat. Kosonen viittaa omassa tutkimusdatassaan olleen näkyvillä jaottelu, joka tiivistyy hyvin myös aihetta tutkineen Silvia Canetton summaukseen: miehet kuolevat kunnian ja naiset rakkauden tähden. Naisten itsemurhien syitä väritti tunteellisuus, ja ne kytkeytyivät useammin romanttisiin ihmissuhteisiin. Vaikka kummankin sukupuolen kohdalla taustalta löytyi usein mielenterveydellisiä syitä, niidenkin laadussa toistui kahtiajakoisuus.
“Miehet kuvattiin helpommin masentuneina ja alkoholisoituneina ja naiset muilla tavoin hulluina, kuten skitsofreenisina ja erotomaanisina.”
Kosonen uskoo sukupuolittuneen representaation liittyvän ainakin yhteiskunnan jäykkiin sukupuolinormeihin, joissa mies edustaa usein rationaalista ja nainen irrationaalista. Tästä syystä vahvasti stigmatisoitunut, tabuisuudessaan vaarallinen itsemurha voi olla helpompi mieltää irrationaaliseksi ja sitä myötä feminiiniseksi. Ongelmallista on kuitenkin tämän stigmatisoivan kuvauksen tapa typistää paitsi naista totuttuun rooliinsa mieskatseen alla myös itsemurhaa ilmiönä laajemmin.
Kolmetoista syytä -sarjan kohdalla eräs keskeinen kiistakapula oli kysymys glorifioinnista eli haitallisten asioiden näyttämisestä liian hohdokkaana jopa tavoiteltavana. Jotkut haastajat nimittäin uskoivat itsemurhan yksityiskohtaisen näyttämisen sarjassa voivan yllyttää katsojia samaan. Kososesta käsitys on liian yksioikoinen.
“Itsemurhatartunnoista puhuttaessa tärkeää on muistaa, ettei kukaan yksinomaan itsemurharepresentaation tähden vahingoita itseään – taustalla on aina myös muita tekijöitä.”
Hän on itse ollut voimakkaasti vastaan käsitystä siitä, että ongelma olisi myöskään empaattisissa tai kunniakkaissa itsemurhan representaatioissa. Yhtä lailla stigmatisoivat, toiseuttavat kuvaukset voivat pahentaa tiettyjen ihmisryhmien kärsimystä ja saada heitä toimimaan itselleen vahingollisesti. Keskeistä onkin nähdä itsemurha monitekijäisenä ilmiönä.
“Ei yksin representaatiot, vaan kokonaisuus: ihmisen sosiaalinen elämä ja yhteiskunnallinen todellisuus sekä monet muut tekijät”, Heidi Kosonen summaa.
Nykyelokuvalla on mahdollisuus sekä ylläpitää että purkaa itsemurhaa ympäröivää tabua sitä esittämällä. Irrationaalisen hulluuden partaalta loppuunsa syöksyvät naishahmot voivat spektaakkelinomaisesti viihdyttää katsojaa, mutta maalaavat haitallisen yksitoikkoista kuvaa. Heidi Kosonen toivoo elokuvalta empaattisempaa suhtautumista itsemurhan tekijöihin stigmatisoinnin ja välineellistämisen sijaan, mikä vaatii useamman kuin yhden taustasyyn avaamista itsemurhaa kuvatessa. Naishahmoille hän toivoo toimijuutta korostavaa ja omaehtoisempaa kuvausta, jota ei arvota suhde mieheen.
“Vaaditaan sitä, että jos kuvataan naisten itsemurhia tai itsemurhahalua, niin sitten nainen saa olla itse siinä toimija, jota ei mieshahmo katso tai narratoi…tai pelasta.”
– Iina Vuorimaa
