Kun olin urasuunnitteluni parhaassa iässä, siis noin nelivuotias, sain monien ystävieni tavoin lahjaksi leikkiroska-auton. Hienon oranssin jättiläisen, joka kykeni ahmimaan sisuksiinsa kymmenien leikkiroskapönttöjen sisällön. Siihen aikaan auto ei edustanut minulle yksinomaan mahtavuutta. Se edusti minun tulevaa työtäni. Minusta tulisi isona roskakuski.
En halua johdattaa ketään harhaan. Unelmoin myös sotilaan sekä poliisin ammatista. Sotilasta sainkin leikkiä vuoden päivät Suomen kunniallisissa merivoimissa, mutta unelma poliisimieheydestä katosi jossakin nuoruuden kohmelossa, kun viranomaiset tulivat taas kerran pilaamaan hauskat kotibileet. ”Minusta ei koskaan tule tuollaista Jumalaa leikkivää idioottia”, muistan ajatelleeni pyörremyrsky rinnassani. Poliisia minusta ei koskaan tullutkaan, mutta se ei johtunut vihastani virkavaltaa kohtaan. Tuo viha sammui hyvin nopeasti testosteronitasojen vakaannuttua.
Roskakuskiakaan minusta ei tullut. Miksi? Tähän ei ole muuta syytä kuin se, ettei minussa enää palanut se neljävuotiaan pojan into kyseistä ammattia kohtaan. Minusta oli tullut aikuinen. Ilmiö on sinällään hassu, koska roskakuskin ammattihan on ”aikuisen logiikalla” ajateltuna varsin mainio: itsenäinen työ, hyvä palkka, ja paljon liikuntaa ja raitista ilmaa. Tuliko minusta siis aikuinen vai tyhmä?
Tuli minusta mitä tahansa, koskaan ei ole liian myöhäistä korjata menneisyyden virheitä edes hetkeksi. Pienillä panoksilla onnistuin järjestelemään itseni lapsuuteni unelma-ammattiin. Tosin vain yhden päivän ajaksi, mutta kuka näitä laskee. Sain mahdollisuuden kurkata siihen lokeroon, jonka aikanaan jätin avaamatta. Ja se on mielettömän hienoa.
[vimeo id=”120356070″ mode=”lazyload” autoplay=”no”]
