Olen viimeisen puolen vuoden aikana nähnyt useita itkeviä naisia kaupungilla. Joko tarkkaavaisuuteni on kasvanut tai matka tunteesta kyyneliin on lyhentynyt. Näitä kaikkia naisia olisin halunnut auttaa, mutten voinut. Koska minun on suojeltava itseäni.
Vuoden alussa ruotsalainen mies kirjoitti Facebookiin tapauksesta, jonka tunsin henkilökohtaisena riipaisuna. Mies oli kävelemässä kotiinsa läheisen metsän läpi, ja hänen edessään käveli nuori nainen. Tilanne eskaloitui juuri arvioimaasi suuntaan – nainen havaitsi miehen ja lähti juoksemaan karkuun. Mies tuli tästä hyvin surulliseksi, koska hänen ulkoinen olemuksensa aiheutti tarpeettoman pelon tunteen toisessa ihmisessä.
”Hyi saatana!”
Olen itse ollut kahdesti tilanteessa, jossa kävelen kohti kotiani naisen takana. Kun he ovat kääntyneet katsomaan taakseen, olen nähnyt vain kauhua. Voin sanoa suoraan, yhtään säälimättä itseäni, kauhun johtuneen ulkonäöstäni. Amerikkalaiset televisiosarjat ovat brändänneet kaljun, parrakkaan ja lievästi ylipainoisen miehen ns. epäilyttäväksi. Ulkonäköni ei ole vaikeuttanut arkeani ollenkaan, jos ei näitä kahta tilannetta lasketa mukaan. Ottiko itsetuntoni pienen kolauksen? Kyllä. Enemmän tapaukset kolhivat kuitenkin kynnystäni auttaa toista ihmistä.
Käyn pääni sisällä kattavan prosessin läpi, kun havaitsen julkisella paikalla itkevän naisen. Ensiksi määrittelen tuulen nopeuden, koska nopea puuska kostuttaa silmät tehokkaasti. Jos on tyyntä, jatkan prosessia. Siirryn silmien yleiseen väsyneisyyteen ja kellonaikaan. Neljän jälkeen itkevä nainen voi olla vain lopussa rankan työpäivän jäljiltä. Tosin tässäkin kohtaa auttamisen halu nousee jo pintaan. Haluaisin vaihtaa vain muutaman sanan – kertoa, että kaikki tulee menemään hyvin.
Pääni sisäinen prosessi jatkuu tästä vielä pitkälle, mutta se ei ole koskaan johtanut toimenpiteisiin. Miksi?
Koska tilanne ei ole hengenvaarallinen, se ei kaipaa välitöntä avunantoa. Näin suojaan itseäni tilanteelta, jonka iltapäivälehti otsikoisi sanoin: ”Pervo yritti käyttää naista hyväksi keskellä päivää!” Pidän itseäni hyvin avuliaana yksilönä, joten on vaikeaa kääntää selkäänsä surulliselle ihmiselle. Ulkoinen olemukseni kuitenkin antaa ihmisille väärän kuvan perimmäisistä syistäni avunantoon.
Huonosti brändätty naama
Olen kauan sitten hyväksynyt näyttäväni pervolta äijältä, joten joudun jättämään itkevät naiset rauhaan. Toista ihmistä tulee aina auttaa, mutta pervon näköisille miehille rima on nostettu liian korkealle. Itsesuojeluvaisto alkaa lyödä päälle, kun pitäisi mennä kysymään toiselta ihmiseltä: ”Onko sinulla kaikki hyvin?”
Varovaisuus pururadoilla on aina hyvästä. Mieti kuitenkin seuraavalla kerralla, onko se setämies siellä lenkillä vai kyttäämässä, koska todellinen elämä ei ole päivittäistä Criminal Mindsia.
