Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Etenkin pääkaupunkiseudulla yksinasujien ja sinkkutalouksien määrä on ollut jo useamman vuoden huimassa kasvussa. Eräänä erittäin tavanomaisena lauantaiaamuna en ihmettele sitä yhtään.
Herään hyvillä mielin pienestä kodiksi kutsumastani yksiöstä. Avaan läppärin, katson muutaman jakson kepeää jenkkidraamaa ja syön aamupalaksi mannapuuroa. Siinä samassa siivoan keittiön ja pesen pyykkiä. Nämä ovat näitä hitaiden viikonloppuaamujen parhaita puolia, kun ei ole kiire mihinkään.
Hyvin nopeasti mielialani muuttuu. Kellon lähennellessä kahta keskipäivällä avopuolisoni kömpii pois peiton alta kaljapöhnässään.
”Onks meil limuu? Voitsä lähtee hakee?”
Siinä samassa ärtymykseni saavuttaa jo huipputasonsa. Herra hakee aivan itse omat darrankarkottajansa lähimarketista. Mieleeni muistuvat kaikki kuluneen viikon tilanteet, joissa totesin olevani enemmänkin teinipojan yksinhuoltaja kuin työssäkäyvän miehen avopuoliso. Ooksä jättänyt puolikilosen juuston yön ajaks pöydälle?! Voisiksä nyt vihdoin laittaa noi sun puhtaat pyykit vaatekaappiin? Laita astiat suoraa koneeseen jooko! Muista kuivata se lattia ku lähet suihkusta! Voisit laittaa sen viime kuun vuokranosuutes mun tilille. Pyysin sua hakee kaupasta maitoo, leipää ja kananmunia ja sä muistit niistä sen leivän.
Minulle koti tarkoittaa paikkaa, jossa vallitsee järjestys ja rauha. Arjen pyörittämiseen tulisi jokaisen taloudessa asuvan osallistua.
Usein tuntuu kuin pyörittäisin tämänhetkistä talouttamme yksin. Eikä hommiini kuulu pelkästään ruokakaupassa käynti, ruuanlaitto, tiskit, pyykkäys, vessanpesu, roskapussin vienti tai muu siivoaminen. Kun viemäri tukkiutuu, minä avaan putken. Kun asunnossamme epäillään kosteusvauriota, minä otan yhteyttä vuokraisäntään. Kun lamppu palaa, minä vaihdan uuden tilalle.
2000-luvun ihminen yrittää helpottaa arkeansa niin elektronisilla vempaimilla kuin itsensä hemmottelemisella ja hyvinvoinnistaan huolehtimisella.
Suurperheen perustaminen ei kuulu enää nuorten aikuisten tavoitteisiin. Vanhempien luota halutaan muuttaa yhä suuremmalla vimmalla pois, eikä kimppakämppäkommuuni ole enää muodikas asumismuoto.
Ihminen on oppinut nauttimaan yksinäisyydestä. Puolet Helsingin asuntokunnista on sinkkutalouksia, ja näissä talouksissa asuvatkin juuri nämä mukavuudenhalun aivan uudelle tasolle vieneet itsenäiset ihmisyksilöt. Onhan se toisen huomioiminen ja sotkujen siivoaminen pelkkänä ajatuksenakin vastenmielinen.
Kodin jakaminen toisen ihmisen kanssa vaatii jatkuvaa sopeutumista, kompromissien tekemistä ja vastuunottamista. Kanssaihmisen arvostamista. Mittaamattoman arvokkaita kykyjä, joita jokainen meistä tulee tarvitsemaan muillakin elämän osa-alueilla.
Pistän miehen laiskottelun yhdessä asumisen alkukankeuden piikkiin. Kyllä se vielä tavoille oppii, vaikka sitten yksi kotityö kerrallaan.
