Älypuhelimen sähköpostikuvakkeessa näkyy punainen pallo ja sen sisällä luku. En haluaisi avata sovellusta, mutta entä jos siellä onkin jotain tärkeää ja joku odottaa kuumeisesti vastaustani?
Ystävä vai vihollinen?
Pallo kummittelee päässäni niin kauan, että sorrun avaamaan sen. Vilkaisen nopeasti viestien otsikot. Tai kurkkaan ne postit sittenkin saman tien, koska aiheen näkeminen herättää vain kysymyksiä. Luin viestejä tai en, seuraavana yönä on mahdotonta saada aivot lopettamaan organisointia ja työntekoa.
Kotona työskentelystä on helppo syyttää kiirettä, olosuhteita, välineitä tai muita ihmisiä. Älypuhelimessa kannetaan mukana työelämää ja henkilökohtaista elämää rinta rinnan.
Olen työskennellyt aiemmin virastossa. Sellaisessa, jonne jätettiin työkännykkä ja kiinteä tietokone työhuoneeseen kotiin lähtiessä. Siellä ne odottivat seuraavana aamuna. Ilta oli täysin minun omaa aikaani.
Nyt henkilökohtainen puhelin toimii myös työpuhelimena (firman piikkiin toki), ja sitäpä en viitsikään jättää työpaikalle. Syy kotona työskentelyyn löytyy siis puhelimesta. Vai löytyykö?
Jos ajattelen kotona työasioita, onko se työskentelyä?
Parhaat ideat poksahtavat päähän lenkillä, eivät välttämättä työpisteen ääressä istuessa. Voiko vapaa-ajalla tehdystä työstä laskuttaa? Vai voinko sulkea päästäni hienon ajatuksen ja toivoa, että se tulee myös huomenna mieleen? Jos ei tule, se on myös minulta itseltäni pois. Nykyään en toimi virastonaisena, vaan työskentelen tv-tuotantojen eloisassa maailmassa.
Luovan alan työntekijät ovat töissä päänsä puolesta koko ajan. Vastaavia työläisiä löytyy varmasti muiltakin aloilta. Virastoduunissa kaikki kollegani työskentelivät tismalleen samaan aikaan. Ei olisi ollut mahdollista, että joku olisi lähettänyt minulle kiusallisen punaisen pallon kello yhdeksän illalla. Enkä väitä, etteivät silloiset työkaverini olisi ajatelleet asioita myös iltaisin, mutta muille niitä ei silloin jaettu. Jopa ruokatunnit olivat työasioilta vapaata aikaa. Pitäisikö kaikkien muidenkin sopia, että töitä tehdään vain tiettynä aikana?
Tämän toimivuuteen en usko itsekään. Jonkun viikonloppu on maanantai ja tiistai. Jonkun aamu on toisen iltapäivä.
Kun joku lähettää sähköpostin illalla, hän ei varmasti tahdo häiritä minun vapaa-aikaani. Jos asia olisi kiireinen, hän soittaisi tai kirjoittaisi tekstiviestin. Sähköposti lähetetään, jotta asian saa siirrettyä omasta päästään pois. Oletuksena on, että vastaanottaja lukee sen vasta töissä. Lähetän niitä minäkin joskus, täysin itsekkäästi, ajattelematta vastaanottajaa. Kenen vastuulla on reagointi? Kukaan ei varmasti odota minun tekevän sähköpostiviestille yhtään mitään iltamyöhällä.
Punaisen pallon roikkuminen näytöllä on kuitenkin erittäin häiritsevää. Onko lähettäjällä eri työaika, vai tekeekö hänkin töitä vapaa-ajallaan?
Uskon, että molempia lähettäjiä löytyy. Sähköpostin avaan kuitenkin minä. Jos sen avaan, rumba päässä on taattu yön ajaksi.
Kellokortti voisi vapauttaa minut. Sellainen minulla oli ennenkin määrittämässä vapaa-ajan ja työajan. Tiesin minuutilleen, paljonko työtunteja on kertynyt. Mutta en minä vapaa ollut. Konttorissa viivyttiin tasan klo 16.00 asti, oli töitä tai ei. Enkä oikeastaan tiedä montakaan tyhmempää tapaa työelämästä kuin sen, että odotetaan kellokortin kanssa viisarin naksahdusta, jotta miinusta ei tule. Ihan sama, vaikka olisit kaivanut nenää koko päivän. Nyt huolehdin tunneista, tehdyistä ja tekemättömistä töistä itse. Vastuu ajankäytöstä on siis minulla.
Häiritsisikö minua satunnainen sähköposti illalla tai linkin jakaminen Facebookissa, jos minulla olisi enemmän luppoaikaa? Olenko tuupannut elämäni niin täyteen, että kiukustun kaikista eri viestinten kilahduksista, piippauksista ja soittoäänistä? Vapaa-aika voi ylikuormittua siinä missä työaikakin. Varsinaisesti minua ei haittaa, vaikka työ on osa minua ja elämääni. Kunhan ei tarvitse lähtövalmiudessa päivystää 24/7. Voisinko kuitenkin tehdä työtä pikkupätkän illalla ja ottaa sen vaikka seuraavalta päivältä pois? Yöuni olisi varmasti levollisempaa.
Virastoaikaan ja kellokorttiin ei taivu moni työ eikä työntekijä. Enkä usko, että se on tarpeellistakaan. Epämääräisempi työaika, etätyö, vaihtuva työympäristö sekä kehittyvä tekniikka ovat usealle työntekijälle korvaamattomia ja vapauttavat tietystä työpisteestä. Vapaampi liikkuminen tuo myös vastuuta. Hommat pitää hoitaa sovitussa ajassa ja sovitusti. Vapaus ja vastuukaan eivät silti kaikille sovi. Silloin on hyvä hakeutua kellokortin kylkeen laskemaan minuutteja.
Vielä minä tuon punaisen pallon selätän. Ilman kellokorttia. Minä olen se, joka jättää viestin avaamatta. Minä olen se, joka ei reagoi siihen. Minä olen se, joka huolehtii tunneistaan. Minä olen se, joka voi sanoa, että nyt työaika ei riitä kaikkeen. Minä kunnioitan jatkossa kollegan vapaapäivää ja koti-iltaa.
Katson illalla huolellisesti peiliin.
