Tuskaisen aikainen herätys laukauksiin ylimiehitetyssä ryhmäteltassa ja sykähtäminen jäätävään ulkoilmaan ilman teknistä alusasua. Kalustomarssi palkinnoksi kahteen kertaan liian hitaasti pystytetystä leiristä. Nälkä, kylmä, märkä ja väsy. Levin Maailmancup-rinne. Mikä ei kuulu joukkoon? Vaikea sanoa.

 

Juuso Koivisto

Kirjoittaja on Ruotuväestä elokuvaopintoihin ponnistanut res. vänr.

Millä perusteella edellä mainituista inttikokemuksista pitäisi jokin nosta ylitse muiden, tai jättää jumboksi muiden taakse? Esiintymistiheyden? Hetkessä koetun fiiliksen? Ryhmähengen?

Edellisistä tapauksista ylivoimaisesti mieleenpainuvin on ollut kalustomarssi helteisessä Haminan metsikössä rikkinäisen polven kanssa. Hälytyksiin heräämisessäkin oli fiilistä; mikä on sen hauskempaa piristystä arkiseen armeija-aherrukseen kuin testata omaa räväkkyyttä ja ketteryyttä lumihangessa jäätävässä pakkasessa. Ryhmähenkikin oli usein huipussaan sormia ja kumisaappaita kamiinan kylkeen sulatellessa. Nälkä, kylmä, märkä ja väsy muistuttavat lähinnä aliupseerikurssin viikko-ohjelman tavoitteita, mutta onhan fyysisten koettelemusten sietämisen opettelu aina hyödyllistä ja karaisevaa. Levin Maailmancup-rinne jäi mieleeni viimeisenä kuvauskeikkana Ruotuväki-lehden palveluksessa, mutta yhtä lailla se oli päivä muiden joukossa.

Varusmiespalvelukseni on ollut elämäni ylivoimaisesti unohtumattomin vuosi. Näin on varmasti monella, hyvässä ja pahassa. Uskon kuitenkin nauttineeni intistä epätavallisen paljon. Miksi? Koska Luojan armosta ja oman sinnikkyyteni ansiosta sain valokuvata viimeiset viisi kuukautta palveluksestani? Noup.

Kaikesta erityisyydestä ja erikoisuudesta huolimatta hienointa vuodessa olivat yhdessä koetut räväkän riemukkaat hetket, oli sitten kyseessä naisjalkapallomaajoukkueen pressitilaisuus tai kymmenen kilometrin siirtyminen ampumaradalle ”suksilla”.

Pakista kauhotun evripadin vaihtumisessa lounasruokalan caesarsalaattiin oli kyllä puolensa. Myös merimiinan räjäyttämisen ikuistaminenkin upouudella järjestelmäkameralla innosti itseäni hiukan enemmän kuin kevyen kertasingon ampumakuntoon kouluttaminen, myönnän. Kaikista loppupalvelusaikani upeista ja ainutlaatuisista kokemuksista huolimatta, en kuitenkaan vaihtaisi pois ihanan yksipuolista kasarmielämää saati uuvuttavia harjoituksia pakkaspimeällä. Kouluttautuessani jääkärijoukkueenjohtajaksi en välttämättä nauttinut jokaisesta hetkestä hetkessä – mutta takautuvasti valtaosasta.

Uskon, että salaisuus inttisuhteeni onnellisuuteen löytyy palveluksen arkisista sattumuksista ja tiiviistä tunnelmasta, riippumatta missä ja miten palvelin. Erityistehtäviä ja erikoisjoukkoja hehkutetaan syystäkin, mutta tavallisestakin varusmiespalveluksesta kannattaa nauttia. Hetkessä ja muistoissa, yksin ja yhdessä.

 

Kuva: Puolustusvoimat