Australian halki kulkee yli 3000 kilometriä pitkä verkkoaita. Sen tehtävä on estää mantereella holtittomasti lisääntyvien kaniinien leviäminen Itä-Australiasta länsipuolelle. Miljoonapäisenä laumana ne ovat aiheuttaneet eroosiota syömällä laajoja maa-aloja kokonaan paljaiksi. Jänöjussikoiden terrori on tuominnut samalla monia endeemisiä lajeja sukupuuttoon.
Kaniinit ovat alkujaan lähtöisin englantilaisten uudisasukkaiden häkeistä. Englantilaiset vapauttivat pupuja luontoon voidakseen metsästää kotoisia lajeja uusilla tiluksillaan. Kaikkihan sen tietävät, että tuttujen ampuminen on mukavinta! Samasta syystä luontoon vapautettiin myös brittien lempiriistaa, kettuja. Ketut napsivat suihinsa paikallisia, pahaa-aavistamattomia pieneläimiä, ja eurooppalaiset talttahampaat saivat imeskellä down underin kasvistoa häiriöttä. Kaniinit ovat edelleen Australiassa merkittävä ongelma, ja niitä pidetään koko maan historian suurimpana ekologisena katastrofina. Omantunnontuskia tai katumusta ei näiltä puputtajilta sovi kuitenkaan odottaa! Vai sopiiko?
Vaihdetaan mittakaavaa ja otetaan vertailukohdaksi Jumalan lemmikkiapina, ihminen.
Ylikansoittumisen ongelma on ollut ihmisten tiedossa jo pitkään. Siitä keskustelemista vaikeuttaa se, että luonnollisesti keneltäkään ei voida evätä oikeutta lisääntymiseen. Tai ehkä voitaisiin, mutta kuka ansaitsisi sellaisen kohtalon? Kuka asiasta päättäisi ja millä perustein? Keskustelu itse ongelmasta on kyllä mahdollista, mutta ratkaisut ovat väistämättä epähumaaneja. Eniten lapsia syntyy siellä, missä yksilön selviytyminen riippuu vahvasti hänen jälkeläisistään. Siis köyhissä maissa. Voiko hätää kärsivää kieltää etsimästä hyvinvointia?
Jotkut maailmantuskan alle liiskaantuneet ajattelevat, että ihminen on jollakin tapaa astunut ulos luonnon kiertokulusta ja kontrolloi nyt sitä. Heidän luontokäsityksensä on useimmiten Avara luonto.
”Kunpa paha ihminen vain pyyhittäisiin maan päältä”, he ajattelevat lämmitetyissä asunnoissaan.
He eivät kuitenkaan uskoisi, että australialaiset kaniinit ovat ottaneet luonnon ohjat omiin käsiinsä. Karvaturrit on vapautettu vastuusta, vaikka niiden rikos on tarkalleen sama kuin ihmisen. Vain mittakaava eroaa. Pörröisyytensäkö ansiosta ne saavat pestä onnekkaat käpälänsä verestä? Kaniinit ovat toimineet juuri kuten ihminen – tavoitelleet hyvinvointia ja yrittäneet turvata selviytymisensä. Korvamaakaritkaan eivät ole kuitenkaan osanneet nähdä, että lopulta ne käyttävät resurssinsa loppuun ja joutuvat itse ahtaalle. Näin ongelma ratkaisee aikanaan itse itsensä, eikä epäkaniineja ratkaisuja tarvitse harkita! Eihän kenelläkään ole valtaa päättää Rumpalin suvun sammumisesta, kun Pupu Tupunan suku saa jatkaa hamaan tulevaisuuteen.
Voidaan toki ajatella, että vemmelsäärten ylitsevuotava läsnäolo Australiassa on ihmisten syytä. Se ei kuitenkaan vapauta jänösiä vastuusta. Eihän ihminenkään ole omin päin maailmaan tullut!
Toinen varteenotettava argumentti on, että ainoana rationaalisesti ajattelevana eläimenä ihmisellä on muita enemmän vastuuta. Voidaan kuitenkin keskustella siitä, tarkoittaako rationaalinen ajattelukyky automaattisesti myös valinnanvapautta. Varsinkin, kun ihminen näyttää toimineen aivan kuten mikä tahansa muukin laji olisi toiminut. Kenties tiedostamiskyky antaakin vain mahdollisuuden ihmiskunnan valintoihin liittyvään itseinhoon.
Luonto, jonka yläpuolelle ihminen on muka astunut, tulee todennäköisesti harventamaan myös ihmispopulaatiota ennemmin tai myöhemmin. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vauhdittamisen ennustetaan kostautuvan karmealla tavalla. Siihen menee kuitenkin vielä satoja, kenties tuhansia vuosia. Eiköhän nyt siltikin ihan varmuuden vuoksi kiukutella katkerina tämä loppuaika!
