Tanskassa asuvat Euroopan onnellisimmat ihmiset. Minä halusin olla yksi heistä, joten lähdin toisena yliopistovuotenani opiskelijavaihtoon Kööpenhaminaan.

Oli tammikuu. Helsinki-Vantaalla haisi palanut glögi ja kiitoradan reunalla koivunrungot värjöttelivät loskavallien keskellä. Noustessani koneeseen hyvästelin mielessäni Suomen ikiajoiksi. En ollut koskaan edes käynyt Tanskassa, mutta olin jo päättänyt sen olevan minulle juuri oikea paikka. ”Uusi alku”, muistan mahtipontisesti ajatelleeni.

Ensimmäiset pari päivää itkin huoneessani lukkojen takana ja vapisin pelosta. En käsittänyt, miten olinkaan saattanut kuvitella pärjääväni yksinäni ulkomailla, missä kaikki oli vierasta ja pelottavaa. Harkitsin paluulipun ostamista, psykiatriselle osastolle kirjautumista ja asuntoni viereiseen kanaaliin hukuttautumista.

Kolmantena päivänä kuitenkin nousin ylös, kävin suihkussa ja matkustin metrolla yliopistolle. Se oli siihenastisen elämäni rohkein teko.

Jaoin soluasunnon kolmen tanskalaispojan kanssa. Minulla ei ollut koskaan ollut poikaystävää tai läheisiä miespuolisia kavereita, joten en oikein tiennyt miten olla. Päädyin kohtelemaan yhtä pojista kuin isoveljeä ja toista kuin pikkuveljeä. Kolmanteen kehitin raivoisan mutta täysin yksipuolisen ihastuksen. Se oli meille kaikille jokseenkin kiusallista.

Kotiin lähettämissäni postikorteissa vakuutin olevani onnellisempi kuin koskaan. Kerroin aurinkoisista iltapäivistä Christianian hippikaupunginosassa, pannukakkubrunsseista muiden vaihtarien kanssa, kaiken yllä leijailevasta tuoreen viinerin tuoksusta ja polkupyöränkellojen sinfoniasta Strøgetin kävelykadulla. Nyt viisi vuotta myöhemmin muistelen kuitenkin ihan eri asioita.

Esimerkiksi sitä, miten krapulassa kyhjötin nuorimman kämppikseni lattialla itkemässä, kuinka kukaan ei koskaan rakastaisi minua. Kyllähän minä ihan hyvin tiesin, mitä kyseinen kämppikseni minusta ajatteli. Mutta minä olin kaksikymmentä ja valtavan itsekeskeinen ja olisin halunnut hänen sanovan sen minulle suoraan. Hän kuitenkin pysyi vaiti ja uskollisesti piteli hiuksiani, kun oksensin kymmenennen tequilan jälkeen yhteisessä kylppärissämme.

Heinäkuussa palasin Suomeen, koska en ollut keksinyt mitään tekosyytä jäädä Tanskaankaan. Rahat olivat lopussa ja viini aiheutti minulle vatsakramppeja.

Pikkuinen kämppikseni saattoi minut Tukholmaan menevään bussiin ja seisoi vilkuttamassa, kunnes bussi kääntyi kadunkulmasta. Juutinrauman sillalla tuli tekstiviesti: ”Tule takaisin!” Minä itkin koko matkan Ruotsin maaseudun halki Tukholmaan saakka.

Seuraavien vuosien aikana palasin Tanskaan useasti, mutta kaupunki ei enää tuntunut samalta. Polkupyöränkellot eivät enää kuulostaneet musiikilta, aurinko oli käynyt vähemmän kirkkaaksi eivätkä viineritkään enää olleet yhtä hyviä. Pikkuhiljaa käyntini harvenivat ja viimein loppuivat kokonaan.

Olemme yhä yhden kämppikseni kanssa Facebook-kavereita. Toisinaan kyselen hänen elämästään, mutta hän vastailee lyhyesti eikä koskaan kysy minun kuulumisiani. On vain ajan kysymys, milloin hän poistaa minut ystävistään, ja viimeinenkin linkkini tanskalaiseen onneen katoaa.

Olga Hario on käsikirjoittajaopiskelija, jonka omaelämäkerrallista kolumnia Kullan kallis on voinut lukea Taajuudesta lokakuusta lähtien.