Vietin yhteensä kahdeksan kuukautta tien päällä liftaten yksinäni koko Uuden-Seelannin halki. Asuin missä vain oli sijaa tai tarvetta työntekijälle, mutten koskaan pysynyt aloillani kauemmin kuin viikon tai pari. Olin rutiköyhä irtolainen, ainakin romanttisissa mielikuvissani. Todellisuudessa olin ihan yhtä lottovoittajasuomalainen kuin kotonakin – säästöt, luottokortti ja kiltti isäni olisivat kyllä järjestäneet asiat, jos jotain olisi mennyt pieleen.

Majapaikat noiden kahdeksan kuukauden aikana järjestyivät Couchsurfing- ja HelpX-sivustojen kautta. Sohvasurffailusta mieleen jäivät erityisesti saksalainen pornotuottaja, joka jalomielisesti tarjosi minulle yösijaa sängyssään, sekä sympaattinen kiinalainen opiskelijapoika, joka halusi esitellä minut Skypen välityksellä äidilleen. Couchsurfingin idea on, että sekä isäntä että vieras saavat visiitiltä yhtä paljon, mutta kyllä minä aivan yksinkertaisesti käytin hyväkseni ihmisten vieraanvaraisuutta.

Ainakin pornotuottajan toiveet vapaamielisistä suomalaistytöistä romuttuivat vierailuni myötä.

HelpX oli loisimiskanavana hieman vaativampi: yösijaa ja mahdollista ylläpitoa vastaan piti tehdä töitä. Vahdin lapsia, viikkasin lakanoita, ajoin nurmikkoa, petasin sänkyjä, kiillotin lusikoita. Eräässä hostellissa sain ikkunanpesua vastaan nukkua viikon liinavaatevarastossa, imuri yöpöytänäni. Toisessa paikassa käyttööni annettiin oma asuntovaunu, jossa jouluyönä makasin valveilla kuunnellen hepokattien siritystä ulkoa, ikävöiden Jouluradiota.

Oma lukunsa olivat tietysti ne käsittämättömän jalot ja vieraanvaraiset ihmiset, joihin törmäsin sattumalta ja jotka muitta mutkitta kutsuivat minut luokseen asumaan. Vanha hampaaton leipuri vaimoineen, joka pelasti minut kodittomuudelta Great Barrier Islandilla ja pestasi apulaiseksi leipomoonsa. Reiluakin reilumpi tutuntuttu, jonka koko perhe päätyi majoittamaan minua useiden viikkojen ajaksi eri puolilla Uuden-Seelannin pohjoissaarta. Lienen kiitollisuudenvelassa heille kaikille kuolemaani saakka, mutten silti usko koskaan maksavani palveluksia takaisin.

Kodittomana tien päällä kaikki kliseet käyvät toteen. Matka on tärkeämpi kuin päämäärä, vaikeudet ovat vain seikkailuja valeasuissa eikä mikään ole mahdotonta. Pyydä, niin saat; luota ihmisiin, niin he ovat luottamuksesi arvoisia. Elämä kantaa. Juuri siksi matkalla onkin helppoa olla loinen.

Usein unohtuu, että  kaikki tuo seikkaileminen, luottaminen, pyytäminen ja kannettavana oleminen on myös uuvuttavaa ja pidemmän päälle jokseenkin kyllästyttävää.

Hiljalleen aloin itsekin haikailla takaisin sellaiseen arkeen, jossa seikkailut eivät ole normaalitila eikä rohkeuteen ole mitään erityistä tarvetta. Aloin unelmoida omasta tilasta ja siitä, etten olisi kenellekään velkaa tai kenenkään armoilla. Ja pian aloin myös ikävöidä: ensin sisaruksiani, sitten Fazerin sinistä ja lopulta ihan tavallisia arkisia asioita: suomen kieltä, omaa sänkyä, Kelaa, juhannusta.

Lopulta huomasin kaipaavani lempimukiani sellaisella epätoivolla, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin myöntää tappio ja lentää Suomeen hakemaan se, ihan pikaisesti vain.

Mukinhakureissuni on toistaiseksi kestänyt kaksi ja puoli vuotta. Lempimukini on nytkin tässä edessäni, kun kirjoitan tätä uuden vuoden kynnyksellä paikassa, joka nykyään nousee mieleeni sanasta ”koti”. Se on minun oma tilani, mistä en jää kiitollisuudenvelkaa ja missä en ole kenenkään armoilla. Ja mikä parasta: minä jaan sen vapaaehtoisesti erään sellaisen kanssa, jonka pelkkä läsnäolo riittää tekemään mistä tahansa paikasta kodin.

Olga Hario on käsikirjoittajaopiskelija, jonka omaelämäkerrallista kolumnia  Kullan kallis on voinut lukea Taajuudesta lokakuusta lähtien.