Palasin vaihtovuodeltani Tanskasta muuttuneena. Englantiini oli tarttunut amerikkalainen nuotti, ja olin oppinut juomaan kaljaa ja kävelemään korkokengillä. Olin tullut avoimeksi, iloiseksi ja rohkeaksi: en enää pelännyt lentämistä tai ahdistunut laskujen maksamisesta. Valitettavasti Suomessa kaikki oli kuitenkin pysynyt ennallaan.
Ystäväni puhuivat samoista asioista kuin aina ennenkin, ja sisarukseni kohtelivat minua ihan samalla tavalla kuin ennen lähtöäni. Minä taas en osannut puhua kuin Tanskasta; miten upeaa siellä oli ja kuinka kaipasin sinne. Ymmärrettävästi muut kyllästyivät melko pian kuuntelemaan ja jättivät minut puhumaan itsekseni. Se söi jonkin verran uutta avoimuuttani ja iloisuuttani, mutta kannusti aina vain rohkeammaksi.
Päätin viipyä Helsingissä vain vuoden – siihen asti, kunnes saisin kandintutkintoni yliopistolta kasaan ja olisin vapaa häipymään jälleen. Hyvä suunnitelma, vaikka sen toteuttamiseen menikin neljä vuotta pidempään kuin olin ajatellut.
Asetuin asumaan isosiskoni vanhaan yksiöön Pikku-Huopalahteen. Siskoni oli muuttanut poikaystävänsä luokse ja jättänyt jälkeensä koko vanhan elämänsä. Muutin valmiiksi kalustettuun asuntoon sisareni tavaroiden keskelle ja vielä ihmettelin, kuinka kummassa asunto ei käynyt minulle kotoisaksi eikä vierauden tuntu asettunut millään.
Pakenin tyhjää yksiötä ja aloittamatonta kandintutkielmaani ulkomaille aina kun vain pystyin. ”Vielä on aikaa”, vakuuttelin itselleni joka kerta noustessani lentokenttäbussiin.
Kööpenhaminassa ravasin alinomaa – pelkkä Kastrupin kentän viinereiden tuoksu riitti hiljentämään nalkuttavan omatuntoni ja tanskalainen mongerrus lievitti poikkeuksetta sitä ikävää ja yksinäisyyttä, johon taas olin Helsingissä vajonnut. Tanskan hohtavin taika oli ehkä kulunut pois vaihdon loppuessa, mutta jäljelle jäänyt kiilto riitti silti voittamaan Helsingin harmauden mennen tullen.
Ja niinpä kevään tullen havahduin siihen, että tutkielman deadline ensin lähestyi uhkaavasti ja sitten lipui ohitseni horisonttiin – olin jälleen päätynyt tuuliajolle vailla minkäänlaista suuntaa tai suunnitelmaa. Se tuntui maailmanlopulta. Olin vasta 22, mutta tuntui siltä kuin aikani olisi ollut jo lopussa. Kuvittelin, että kaikki muut tiesivät tarkalleen, mihin olivat matkalla. Niinpä kuumeisesti yritin keksiä, mihin ryhtyisin seuraavaksi.
Jostain sain päähäni haluavani kirjoittaa. Oikeastaan olin ihan pienestä asti halunnut kirjailijaksi, mutta nyt aloin toden teolla pohtia kirjoittamista työnä.
Päädyin hakemaan ammattikorkean käsikirjoittamislinjalle, vaikka epäilinkin olevani sinne liian hyvä. Turhaan pelkäsin: ihan muut syyt ovat esteenä käsikirjoittajan uralleni.
Olin Grönlannissa kielikurssilla, kun tulokset tulivat. Minua ei yllättänyt se, että sain opiskelupaikan, vaan se, miten vähän sitä enää halusin. Vuorten ja jäätiköiden maassa ajatus neljästä vuodesta Helsingissä tuntui mahdottomalta. Marraskuun loska, humalaisten vappumarssi, romanikerjäläiset ja perussuomalaiset – minä en ollut valmis siihen kaikkeen niin pian uudestaan.
Jäävuorten keskeltä käsin lykkäsin opintojen aloittamista vuodella. Sitten ostin lentolipun Uuteen-Seelantiin, avoimella paluulla. ”Vielä on aikaa”, ajattelin jälleen noustessani koneeseen. Kerrankin olin oikeassa.
Olga Hario on käsikirjoittajaopiskelija, jonka omaelämäkerrallista kolumnia Kullan kallis on voinut lukea Taajuudesta lokakuusta lähtien.
