Kaija Juurikkala on tehnyt taidetta elokuvaohjaajana, kirjailijana ja kuvataiteilijana. Elämä on kuljettanut ammatista toiseen, mutta nyt taiteilija kokee todella tekevänsä sitä, mitä rakastaa – maalaa. Tavalla, jota ei ehkä olisi syntynyt ilman aiempia taiteilijuuden muotoja ja hienovaraista johdatusta.
Kaija Juurikkala muistaa saaneensa ensimmäiset öljyvärinsä varhaisessa lapsuudessa. Pikkuruiset maalituubit ja maalausalusta sylissään hän istui Punkalaitumen mummolansa makuukamarissa ja maalasi taulun, jossa oli kuusi ja aurinko sekä tähti, kuu tai taivas. Juurikkalan lapsuuden kodissa taiteilijuutta ei tuettu ammattina, harrastuksena kyllä. Lapsena Juurikkala ihaili Ellen Thesleffin kaltaisia taiteilijoita, joiden kädenjäljessä näkyi keskeneräisyys ja kyky ottaa riskejä. Taideopetusta Juurikkala sai kansalaisopistosta ja koulun kuvaamataidon tunneilta. Taiteesta innostunut tyttö osallistui oppikoulussa ollessaan myös Osuuspankin maalauskilpailuun ja voitti pääpalkinnon: pienen Coca-Cola -kameran.
Kuvataiteilijuuden työkalut Juurikkala kertoo löytäneensä varhain 2000-luvun alussa. Silloin hän osallistui Vantaan kansalaisopiston kunnianhimoiselle Mestariluokalle. Kyseessä oli Kuvataideseuran tiloissa järjestetty kurssi, jolle piti erikseen hakea ja joka kesti kolme vuotta. Opetusta oli kolmena iltana viikossa. Mestariluokalla oli osaavat opettajat ja ammatillisia työvälineitä: suuret taulupohjat, isot siveltimet ja nopeaa tekemistä. Samoihin aikoihin Juurikkala muutti perheineen kaupungin sykkeestä maaseudun rauhaan.
Maaliskuussa 2017 Kaija Juurikkala vieraili maalaamassa Hyvinvointihuvilassa Helsingin Kulosaaressa.
Taideteollinen korkeakoulu ja elokuvaohjaajan opinnot 1990-luvun alussa – kuvio, johon Juurikkalan ei pitänyt hakea eikä oikeastaan päästäkään. Tuhannen hakijan joukosta valittiin neljä opiskelijaa. Juurikkala olisi päässyt sisään, vaikka olisi jättänyt yhden päivän tehtävät kokonaan tekemättä.
”Siinä oli pragmaattisuutta ja mielenkiintoista johdatusta. Itse elokuvien tekeminen ei koskaan ollut unelma, mutta se oli mahdollisuus olla vuorovaikutuksessa lasten kanssa omalla tavallani.”
Aiemmin Juurikkala ohjasi lasten varjoteatterikerhoa miehensä koulussa. Teatteri ja lasten maailma kiehtoivat Juurikkalaa. Hän tiesi kuitenkin teatterin ja lasten yhdistämisen olevan käytännössä hankalaa: ammattiteattereissa lasten rooleja näyttelivät usein aikuiset, ja iltanäytökset olivat ongelmallisia lasten aikataulujen kannalta. Siksi Juurikkala päätti hakea opiskelemaan elokuvaa.
”Koulussa ohjaamistakin vahvempi oli dramaturgiakoulutus. Koska en halunnut tehdä lastenelokuvia valmiista kirjoista, ne oli kirjoitettava itse. Käsikirjoitin koko ajan. Se opetti paljon dramaturgiasta, havainnoimisesta, elämästä, deadlineista ja paineen kestämisestä.”
Juurikkala sai kirjoittamiseen apurahoja yksi toisensa jälkeen, varsinkin voitettuaan arvostetun Risto Jarva -elokuvapalkinnon ensimmäisestä pitkästä elokuvastaan Rosa Was Here vuonna 1994.
Ennen Risto Jarva -palkinnon saamista Juurikkala oli lähellä vaihtaa alaa: maalaaminen kiehtoi elokuvaohjaamista enemmän. Tulevasta menestyksestään tietämätön toisen vuoden elokuvaopiskelija huokasi, että ”olisi paljon ihmeellisempää olla yksin jossain ateljeessa öljyvärin hajussa kuin elokuvaa tekemässä.”
Lopulta Juurikkala jäi elokuvien ja tv-tuotantojen pariin kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Niiden tekemisen hän lopetti kymmenen vuotta sitten, mutta kirjoittajasielu elää Juurikkalassa yhä. Viime vuosina entinen käsikirjoittaja on tehnyt Liken kustantamia, omaelämäkerrallisia romaaneja. Lisäksi hän on kirjoittanut lastenkirjan Aada ja pimeyden lapset, jonka Juurikkala paljastaa olevan yhdeksäs versio elokuvaa. Elokuvaa ei koskaan tullut, mutta sen käsikirjoitus päätyi kirjaksi.
Kaija Juurikkalan tehtävä on olla pioneeri.
Elokuvaohjaajan työstä luopuminen oli Juurikkalalle helppo ratkaisu.
”Elokuvamaailma oli kallista ja paineista. Usein kysyttiin, mitä halusin väittää teoksillani. En mitään! Usein taiteen runous meni rahan edessä polvilleen. En ollut yhtään kiinnostunut lastenkirjoilla rahastamisesta ja meiningistä, joka nyt on menossa.”
Elokuvat jätettyään Juurikkala palasi toisenlaisten työvälineiden pariin. Työvälineiden, joihin hän oli tutustunut Vantaan kansalaisopiston Mestariluokalla. Yhtäkkiä taiteen tekeminen tuntuikin kepeältä ja vapaalta, eikä Juurikkalan tarvinnut hakea edes apurahoja, sillä häntä ei kiinnostanut ansioituminen palkinnot mielessä. Siksi Juurikkala irtautui täydellisesti vanhasta taideinstituutiosta.
”Jos olisin vaihtanut kuvataiteen puolelle aiemmin, voi olla, että teoksiani olisi nyt museoissa ja olisin arvostettu sillä saralla. Olisin myös paljon helpommin asettunut vanhaan, valmiiseen instituution luomaan muottiin. En ehkä olisi löytänyt nykyistä työskentelytapaani.”
Sivellin, värit ja intuitio — näitä työvälineitä Kaija Juurikkala käyttää maalatessaan sielun muotokuvia.
Olla pioneeri. Sen Juurikkala kokee perimmiltään omaksi tehtäväkseen.
”Olen aina tehnyt asioita omalla tavallani. Kun olin nuoruudessani opettaja, en voinut opettaa kuten oli tapana. Kun olin elokuvaohjaaja, halusin tehdä erilaisia ja kunnianhimoisia elokuvia, jotka on tehty aidosti lasten kanssa vuorovaikutuksessa.”
Pioneerin viittaa Juurikkala kantaa edelleen ja nykyisessä taiteilijuudessaan, maalatessaan sielun muotokuvia.
”Sielun muotokuvissa on kyse läsnäolosta ja nähdyksi tulemisesta, joka oli minulle tärkeä teema jo elokuvia tehdessä.”
Ainutlaatuinen työskentelytapa löytyi yllättäen, mutta tutun elokuvan keinoin.
”Heinäkuussa 2010 maalasin perinteistä muotokuvaa eräästä naisesta. Hänen siskonsa tallensi maalaamiseni videokameralla ja leikkasi siitä 20 minuutin videon, jonka katsoin tietokoneeltani. Katsoin elokuvaa, jossa maalasin ja puhuin. Oivalsin, että tässä on polku. En nähnyt mihin se vie, mutta lähdin sen matkaan.”
Seuraavana kesänä Juurikkala piti Sielun muotokuvia -näyttelyn. Ensimmäisen teoksen tekeminen kesti kaksi päivää, nyt Juurikkala tekee neljä maalausta tunnissa. Hänen mukaansa kyse on virtaamisesta ja flow-tilassa olemisesta, jossa aikarajat katoavat. Sielun muotokuva on mallinsa muotokuva, mutta esittää fyysisen ulkonäön sijasta olemusta hänen sielustaan. Siihen Juurikkala pääsee käsiksi intuitiivisella työskentelytavalla.
Juurikkala on miettinyt myös paljon työhön liittyvää etiikkaa. Ympäri Suomea järjestettävissä sielun muotokuva -tilaisuuksissa on kyse reilusta pelistä, joka perustuu vapaaehtoisuuteen. Juurikkala itse menee paikalle vain kutsuttaessa, antaa ihmisten tulla tilaisuuteen omasta tahdostaan ja lunastaa maalauksen itselleen vain, jos haluaa.
”Olen luonut täysin oman kontekstin toimia, ja olen siitä todella tyytyväinen.”
Kuvataiteelle omistautuminen on tuonut Juurikkalan elämään uusia asioita, jotka luovat omalle taiteilijuudelle hyväntahtoista nostetta ja glooriaa. Kesällä 2016 Juurikkala avasi kotinsa läheisyyteen Ateljee Valon ja omaa nimeään kantavan gallerian Mäntyharjun keskustaan.
Ennen taiteilija saattoi maalata neljäkin tuntia yli suunnitellun, nykyään hän pitää tiukasti kiinni aikataulusta. Intensiivinen työskentelytapa vaatii rajansa.
Taiteen tekemisessä Juurikkalalle on ollut tärkeää vuorovaikutus. Ateljee Valossa pidettävillä kursseillaan taiteilija auttaa ihmisiä löytämään sisäisen, zen-henkisen lapsen, jonka asenteella taidetta voi oppia tekemään rohkeasti ja huumorilla.
”Taiteen tekeminen on hyvä työkalu tutustua itseen. Jokaisessa meissä asuu taiteilija. Toisissa se on enemmän pinnassa kuin toisissa, mutta aina löydettävissä.”
”Taiteen merkitys on kaikki, sillä sitä on kaikkialla. Taide on itsessään mysteeri, ja taiteilijalla on yhteys siihen.”
Tammikuussa 2017 Juurikkala pyysi ihmisiä lähettämään hänelle kipuun liittyviä, omakohtaisia kertomuksia. Jokaisesta niistä Juurikkala maalasi taulun ja järjesti näyttelyn avajaiset galleriassaan Mäntyharjulla. Paikalle saapui 50 ihmistä ympäri Suomen.
”Perinteisessä kuvataiteessa taiteilija työskentelee yksin, ihmiset käyvät nopeasti näyttelyssä ja taulut jäävät yksin paikoilleen. Kohtaamisen pinta on hyvin ohut. Etsin koko ajan erilaisia tapoja rikkoa se kuilu, joka on olemassa perinteessä, jota ei tarvitsisi olla.”
Juurikkala ajattelee, että oman taiteilijuuden polulla häntä on kuljettanut hienovarainen johdatus.
”Kun olin elokuvaohjaaja, työskentelin 25-30 ihmisen tiimin kanssa. Nyt tilaisuuksiini tulee saman verran ihmisiä. Lisäksi elämä on vienyt minua mahdollisuuksiin ja tarjonnut tiloja niiden toteuttamiselle. On vain pitänyt tehdä.”
Huumori saa näkyä maalaustilaisuuksissa. ”Älä ota sitä liian vakavasti”, Kaija Juurikkala muistuttaa usein mallilleen.
Juurikkala vertaa elämäntehtäväänsä majakkaan, joka loistaa valoa hukassa oleville ihmisille ja auttaa löytämään takaisin omalle reitilleen. Majakan laiturissa saa majoittua, mutta sinne ei ole tarkoitus jäädä.
”Pyrin aina työskentelemään niin, että ihminen kuulisi itsensä eikä minut.”
Joskus ihmiset kysyvät, saavatko he äänittää taiteilijan puhetta hänen maalatessaan sielun muotokuvia. Juurikkala antaa luvan, jos malli lupaa olla ottamatta äänitettä liian vakavasti.
