Nuorimmat videobloggaajat ovat vain seitsemänvuotiaita. Se kuulostaa huolestuttavalta, mutta ehkä kaikkea ei pidä kieltää ensimmäisen intuition perusteella, kirjoittaa Johannes Mollberg kolumnissaan.
Vlogit eli videoblogit ovat puhututtaneet jo monta vuotta. Aikuiset ympäri suomen ihmettelevät nuoria, jotka puhuvat kameralle arkipäiväisistä asioista ja keräävät satoja tuhansia katsojia. Mediatalot ihmettelevät aamupalavereissaan miten tähän ilmiöön pitäisi suhtautua. Mediatalot pohtivat, pitäisikö kaikkien nyt vlogata ja pitäisikö omalle aamu-tv:lle perustaa vlogi?
Kun mainostoimistot ja muut kaupalliset tahot tajusivat vlogien katsojamäärät, rupesivat hekin pohtimaan miten pääsisi osingoille. Jounin kaupalla on jo facebook-sivu, mutta pitäisikö Jounin seuraavaksi perustaa oma youtube-kanava? JouniVlogzz?
Samalla kun aikuiset kaikkialla Suomessa pohtivat ja tekevät kulutusanalyysejä, niin lapset katsovat kaikki idoliensa vlogit ja ryhtyvät toisintamaan kuuluisien vloggareiden maneereja. Kun hakee youtubesta hakusanoilla ”Eka vlogi”, löytyy hakutuloksia 16 900. Nuorimmat ensimmäisen videobloginsa lataajista ovat vain seitsemänvuotiaita.
Suurimmassa osassa videoita ei ole mitään niin ihmeellistä. Lapset puhuvat heidän kavereistaan, arjestaan ja idoleistaan. Jotkut videot tottakai tuottavat myötähäpeää, mutta niin tuottavat monet Yleisradion insertitikin. Videoita selaillessa tulee monta kysymystä mieleen. Tietävätkö lapsien vanhemmat videoista? Onko tästä mitään haittaa tai hyötyä? Miksi niin moni lapsi haluaa tehdä videoblogia?
Kun on katsonut muutaman videon, sitä vahvemmin tulevat muistot mieleen omista kouluesitelmistä. Lapset ovat usein nähneet paljon vaivaa videoiden tekemiseen. Niitä on usein leikattu ja käsikirjoitettu.
Tällainen harrastetoiminta on todella kypsää ja kehittävää. Jos lapset tekevät vapaaehtoisesti koulutehtävien tapaisia toimintoja, niin sehän kuulostaa hyvältä. Vlogaus kehittää itsevarmuutta, ulosantia ja projektinhallintaa. Ensiksi suunnitellaan, kuvataan ja sitten leikataan. Muilta luokkakavereilta saa palautetta ja homma jatkuu.
Olin puhumassa televisiotyöstä muutama vuosi sitten ala-astelaisille. Aloitin luennon kysymällä, kuinka moni haluaa televisioon töihin isona? Vain muutama käsi nousi ylös. Olin yllättynyt. Vasta puheeni jälkeen ymmärsin, että olisi pitänyt kysyä: kuinka moni haluaa youtubettajaksi isona?
Televisio on kadottanut viehätysvoimansa. Kulissien taakse ei kiinnosta katsoa, kun jokaisella on kotonaan järjestelmäkamera. Kuka tahansa voi ladata videon youtubeen, ja sitä kautta päästä osaksi viihdemaailma, joka oli ennen niin monelta tavoittelemattomissa.
Huomasin ystäväni pikkuveljen aloittaneen videobloggauksen. Kysyin hänen äidiltään mielipidettä yksitoistavuotiaan poikansa vloggauksesta.
Äiti ei ollut mitenkään huolestunut. Hän kertoi seuraavansa poikansa videoita, ja jos on jotain mihin pitää puuttua, niin silloin puututaan. Ainoana ongelmana äiti näki youtuben kommentoijat. ”Ongelmaksi tulee varmasti noi kommentit. Nyt siellä on vielä koulukavereita”. Luonnollisesti äitiä pelottaa, miten pojan itsetunto kestää internetissä vellovaa negatiivisen kommentoinnin kulttuuria.
On mukava nähdä, että nuoret ryhtyvät tavoittelemaan unelmiaan rohkeasti ja opiskelevat asioita omatoimisesti. Totta kai lasten ja nuorten kanssa tulee keskustella netin käytöstä ja sen vaaroista, mutta kaikkea ei pidä ehkä kieltää ensimmäisen intuition perusteella.
