Joe Wrightin ohjaama Darkest Hour kertoo Winston Churchillin ensimmäisistä päivistä Ison-Britannian pääministerinä vuonna 1940. Elokuvan pääosaa näyttelevä Gary Oldman tekee Oscarin arvoisen suorituksen suurmiehestä, joka periksiantamattomuudellaan ja puhelahjoillaan valmisti brittiläisen imperiumin toiseen maailmansotaan. Elokuva onnistuu välttämään elämäkertaelokuvien yleiset sudenkuopat ja nousee ehkä yllättäen yhdeksi vuoden parhaista elokuvista.
★★★★
Toisen maailmansodan edetessä ja Adolf Hitlerin johtaman Natsi-Saksan murskaava ylivoima Tshekkoslovakiassa, Belgiassa ja Alankomaissa saa Ison-Britannian parlamentin sekaisin. Pääministeri Chamberlain (Ronald Pickup) on menettänyt parlamentin luottamuksen ja joutuu eroamaan. Uudeksi pääministeriksi valitaan pitkän linjan konservatiivipoliitikko Winston Churchill (Gary Oldman). Ensimmäisinä päivinään pääministerinä taitavana puhujana tunnettu Churchill joutuu haastavaan tilanteeseen, kun täytyisi samaan aikaan valmistaa kansaa raskaita aikoja varten ja rakentaa luottamusta ministereihinsä sekä kuningas Yrjö VI:een.
Jokaisen suurmiehen takaa löytyy vahva ja ymmärtävä nainen (2017 Focus Features LLC. All rights reserved).
Darkest Hour on brittiläisen Joe Wrightin (Pride & Prejudice, Atonement) ohjaama draama, joka kertoo Winston Churchillin alkuajoista Ison-Britannian pääministerinä. Suurmiehistä tai -naisista kertovilla elämäkertaelokuvilla on vaarana paisua ja venyä niin tarinallisesti kuin pituudeltaankin aihettaan suuremmaksi, mutta tässä Darkest Hour on poikkeus. Elokuvan puolesta puhuu ehdottomasti se, että se ei edes yritä kertoa Churchillin koko elämäntarinaa vaan keskittyy kenties miehen uran kannalta ratkaisevampaan parin viikon jaksoon toukokuussa 1940. Periodielokuvan seuraaminen on katsojalle nautinto, eikä kerrontakaan kärsi aikajakson rajallisuudesta.
Darkest Hour tuo Winston Churchillistä esiin vahvuuksien ohella myös heikkoudet ja epävarmuudet (Universal Pictures International)
Joe Wrightin uralla Darkest Hour nousee miehen parhaaksi elokuvaksi. Pukudraamoistaan ja tv-elokuvistaan aiemmin tunnettu Wright onnistuu valtavassa tehtävässään tuoda Churchillin ja Britannian kohtalon hetket valkokankaalle loistokkaasti, vaikka elokuvan parasta antia ovatkin näyttelijäsuoritukset Gary Oldmanin johdolla. Kun jo alkuhetkillä elokuvasta alkaa löytää yhtäläisyyksiä vuoden 2012 elokuvaan Lincoln ymmärtää, että ollaan tiellä joka voi joko johtaa pahasti harhaan tai vaihtoehtoisesti suureen menestykseen. Churchillista on tehty kaikkine tv-versioineen yli 10 elokuvaa tai sarjaa, joten haaste saada fakta ja fiktio yhdistettyä toimivaksi elokuvaksi on valtaisa. Wright onnistuu lopulta pitämään langat käsissään ja elokuva toimii loistavien sivuosanäyttelijöiden tukemana myös kokonaisuutena, eikä Lincolnin kaltaista elokuvallista pannukakkua pääse syntymään, päinvastoin.
Darkest Hour on täydellinen osoitus Gary Oldmanin taidoista näyttelijänä. Siinä missä vaikkapa Cate Blanchettin Katharine Hepburn -imitaatio The Aviatorissa (2004) jää, Oscarista huolimatta, todella ontoksi ja mitäänsanomattomaksi, löytää Oldman itsestään Winston Churchillin ilman, että hänen tarvitsee imitoida tätä. Toisin sanoen, suuressa osassa elokuvaa kankaalla ei edes näe Gary Oldmania, vaan itse Churchillin. Omapäisen brittipoliitikon puhetaidot tiedetään, mutta se tapa millä Oldman osoittaa suurmiehen kuolevaisuuden ja haavoittuvaisuuden, tekee hänen suorituksestaan loistavan. Churchill esitellään elokuvassa niin arkisessa ympäristössä ja niin ei-suurmiehen kaltaisena – pyjamassa uudelle sihteerilleen huutavana vanhuksena – että pakkohan hänestä on pitää.
Gary Oldmanin suoritus Winston Churchillinä on Oscarin arvoinen (2017 Focus Features LLC. All rights reserved).
Politiikasta ja sotahistoriasta kiinnostuneelle Darkest Hourissa ei ole paljoakaan uutta informaatiota. Aiheisiin tutustuminen ennen elokuvaa ei kuitenkaan ole välttämätöntä, vaikkei siitä haittaakaan ole. Kyseessä on kuitenkin henkilödraama, jossa Dunkirk ja Calais ovat vain paikannimiä ja parlamentin alahuone joukko huutavia ja nenäliinaansa heiluttavia brittipoliitikkoja. Pääosassa on Winston Churchill, kenties aidompana ja upeammin valkokankaalle tuotuna kuin koskaan ennen. Elokuvan massiivinen soundtrack ansaitsee myös erityismaininnan, sillä pelkän musiikin perusteella voisi kuvitella kyseessä olevan vähintäänkin Star Warsin tasoinen toimintaelokuva. Sen sijaan lyömäsoitinten tahdittama musiikki johdattaa vanhaa sikaria polttelevaa pääministeriä pitkin maanalaisten bunkkereiden käytäviä kohti seuraavaa viskilasin turvin käytävää neuvottelua ministereiden kanssa. Mahtipontista ja mukaansatempaavaa.
