Lääkärinvala velvoittaa Kaarloa ja hän ottaa ensiaskeleita epidemian selvittämisestä. Hän kohtaa yllättäen ihmisen menneisyydestään.
Kaarlo kirosi raskaasti. Tuhkarokkoepidemia tästä vielä puuttui. Ilmeisesti tyttökin oli niitä hippejä, joilta puuttui rokotukset. Nyt pitäisi olla aikaa ja intoa selvittää missä kaikkialla tyttö oli liikkunut ja informoida myös terveysviranomaisia asiasta.
”Maria, muistatko missä tämä likka asuu, ja onko hänellä perhettä?” Miran vointi oli nyt huomattavasti huonompi kuin aamulla. Kaarlo tempasi autonavaimet pukunsa taskusta ja kantoi tytön autoon. Hän veisi tämän lähimpään sairaalaan ja jättäisi sinne. Ei ollut hänen velvollisuutensa leikkiä rakastavaa isähahmoa. Selvitköön siellä. Ajatus, että hänen pitäisi ajaa liki tunnin matka jonnekin takamaille, tohtoroimaan taikauskoisia, tuntui Kaarlosta vastenmieliseltä.
~
Kaarlo ajoi kiiltävän punaisen Alfa Romeonsa vanhan 1930-luvulla rakennetun talon pihalle. Häntä harmitti ajatellakin sitä, millaisia jälkiä auton helmapelleissä mahtoi olla möykkyisen pihatien jäljiltä. Tytön palkkaaminen rannan siivoojaksi näytti aiheuttavan odottamattomien sivukulujen lisäksi turhan paljon aikataulumuutoksia hänen elämäänsä.
Talo näytti hämärästi tutulta, Kaarlo ei halunnut muistella lapsuuttaan Lohjalla eikä myöskään hormonihuuruisia teinivuosia maaseudun kasvattina. Kaarlon vanhemmilta oli puuttunut kaikki kunnianhimo. Hän oli asunut lapsuutensa taajamassa 1970-luvulla rakennetussa omakotitalossa. Isä oli ajanut joka aamu rautakauppaan töihin vanhalla kolhuisella volkkarilla, ja äiti oli viettänyt suurimman osan työelämästään paikallisen sementtitehtaan laboratoriossa. Kaarlolla ei onneksi ollut sisaruksia. Ei tarvinnut edes kohteliaisuudesta sisällyttää menneisyyttä osaksi nykyistä elämää.
Kaarlo asteli ovea kohti inhonsekainen ilme kasvoillaan. Juuri tältä hän oli halunnut välttyä elämässään. Nuhjuinen pihapiiri ja korjausta kaipaava vanha puutalo eivät olleet kuuluneet Kaarlon toiveisiin koskaan. Epämääräinen velvollisuudentunto oli saanut Kaarlon ajamaan Karjaalle. Hän aikoi tarkistaa tilanteen ja palata takaisin Espooseen mahdollisimman nopeasti. Hän olisi sitten tehnyt velvollisuutensa. Kukaan ei voisi ainakaan syyttää häntä piittaamattomuudesta ja lääkärinvalan rikkomisesta.
”Rita! Mitä sinä täällä?”, Kaarlo huudahti hämmästyneenä.
Oven avannut nainen oli tuttu vuosien takaa. Kaarlon mieleen nousi kuva herkästä runotytöstä, johon hän oli ollut ihastunut teinivuosina. Kaarlo oli tuolloin ollut aivan liian ujo tutustuakseen lähemmin vastakkaiseen sukupuoleen. Hän muisti, että oli tappanut koulutuntien tylsyyttä irvailemalla tytön kirjoittamille runoille.
”Huono taktiikka, jos kaipasi lähempään tuttavuuteen”, Kaarlo hymähti. Elämä oli opettanut temppunsa tässä asiassa. Akateemiset opinnot ja raha eivät välttämättä tehneet herrasmiestä, mutta helpottivat merkittävästi seuran hankkimista.
Kaarlo muisti yhä harmistuksen tunteensa, kun tyttö oli lopulta vetäytynyt omiin oloihinsa, kauemmas kaikista luokkakavereista, ja alkanut kulkea rumissa löysissä koltuissa.
Naisen tummat hiukset roikkuivat hieman takkuisina, vartalo kertoi työnteosta ja kasvoille elämä oli ehtinyt piirtää naurunryppyjen lisäksi muutaman muunkin uurteen. Kaunis hän oli yhä. Rypyistä pääsisi eroon kyllä, Kaarlo huomasi ajattelevansa. Rintoja hän ei jostain syystä tohtinut tuijottaa suoraan, ei edes kirurgina.
”Minkä taakseen jättää” on viisiosainen jatkokertomus Kaarlosta, keski-ikäisestä kirurgista, joka on päässyt elämässään tavoitteisiinsa. Kohtalolla on kuitenkin oma osansa siihen, kuinka paljon Kaarlo voi unohtaa menneisyydestään.
