Aotearoa, se tarkoittaa maorien kielellä ”Pitkän valkoisen pilven maata”. Vaikka maan yllä tuo kyseinen pilvikatto onkin liki suurimman osan vuodesta, pitää se silällään silti kauniin luonnon lisäksi mahtavan kulttuurin ja ihmiset. Matkailijalle Uusi-Seelanti on siis kokemuksena ihan omaa luokkaansa.

Oltuani Uudessa-Seelannissa ensimmäiset puoli vuotta, tein matkani suurimmaksi osaksi apostolinkyydillä. Pisin matka taisi olla Taupolta kohti Rotoruaa, ja kilometrejä kertyi noin viisikymmentä, sillä kukaan ei toistuvista liftausyrityksistä ottanut minua kyytiin. Tai otti, mutta se edellytti korkeaksi kammatun irokeesin piilottamista lippalakin alle. Punkkaria ei siis sitä ennen huolittu hanttimiehen penkille.

Jos joku sanoo suomalaisilla olevan nuivaa asennetta maahanmuuttajia kohtaan, on hän siinä varmasti oikeassa. Uusi-Seelanti on ääriajattelun osalta siinä mielessä mielenkiintoinen maa, että valkoista miestä on vastassa vähemmistö, jolle ei paikallisten tai muualta tulleiden ennakkoluuloisten kannata liiemmin aukoa päätään. Maorit nimittäin ovat, sekä miehet että naiset, kooltaan vähintään kahden mattimeikäläisen kokoisia.

Tie, joka johtaa maailman itäisimmälle majakalle East Capella.

Muistan hyvin tapauksen, jossa maorien kalastusmailla virvelöinyt engelsmanni joutui antamaan kalansa kahdelle Mongrel Mobin jättikokoiselle maorijengiläiselle. Minä ja ystäväni Fane katsoimme viereisellä laiturilla huvittuneina tuota toimitusta. Engelsmanni lähti paikalta vähin äänin, ja hänen saamansa kalat roikkuivat toisen jengiläisen custom-moottoripyörän tavaratelineessä, kun he päristelivät pois paikalta.

Olen tuon muiston seurauksena edelleen iloinen, että on olemassa vähemmistö, joka pistää entisille siirtomaaisännän jälkeläisille hanttiin. Ero oli Australiaan nähden huomattava, siellä kun aboriginaalit ovat sosiaalisen asemansa puolesta erittäin huonossa jamassa. Hanttiin pistämisestä huolimatta maorien asiat eivät ole kaikissa suhteissa niin hyvät, että henkseleiden paukuttamiselle olisi liikaa syytä. Monet nuorista ajautuvat esimerkiksi huumekauppaan tai jengeihin. Jälkimmäiseen päätymiseen vaikuttavat monesti jopa se, että kuuluuko nuoren perhe jo johonkin jengiin ja monesti saattaa hyvinkin olla niin.

Roadtripilla kuvattu bussinraato, joka oli joskus toimittanut jonkinlaista ”turvallisuustoimiston” virkaa.

Täytyy kuitenkin todeta, että oli paikallinen sitten Kiwi, eli valkoinen tai Maori, niin ihmiset ovat maassa kaikesta huolimatta hyvin ystävällisiä. Pohjoismaista tulleita matkaajia pidetään omalla tavallaan eksoottisina, sillä harvat paikalliset tietävät meistä juurikaan mitään. Uuden-Seelannin matkaaja saa kohdata monesti vieraanvaraisuutta tee ja päivälliskutsuineen, mikäli osaa pelata käytöksensä puolesta korttinsa oikein. Kohteliaisuusssäännöt ovat aika liki samat kuin Isossa-Britanniassa.

Uusi-Seelanti osaa maana yllättää, monessa muussakin suhteessa. Ilmasto ja luonto on se toinen juttu, heti ihmisten jälkeen. ”Pitkän valkoisen pilven maa” nimityksen alkuperän todistin kahdeksan ensimmäisen reissukuukauden aikana, jolloin aurinko oli paistanut ehkä neljä viikkoa maksimissaan. Muuten taivaalta kusi vettä niskaan lähes koko ajan.

Se ei elämää kuitenkaan haitannut. Kävin kalassa ja metsästämässä kavereiden kanssa, vaelsin tulivuorilla, ja tein jopa ehkä ikimuistoisimman roadtripin yksinäni, kun sain rahat omaa autoa varten kasaan. Ajoin kolmetuhatta kilometriä muutamassa päivässä, ja sillä ajomatkalla tuli nähtyä ja koettua monenlaista.

Ero pohjoissaaren ja eteläsaaren välillä on kuin yöllä ja päivällä, sillä pohjoisessa maasto on vehreää ja muistuttaa pohjoismaisen metsän ja sademetsän sekoitusta. Siellä on myös runsaasti tulivuoria. Etelässä on karumpaa ja vuoristoista, talvisin se muistuttaa lumimäärällään Suomea. Ihanteellinen matkailuaika sijoittuu marraskuun ja maaliskuun lopun tietämille, jolloin kummastakin saa eniten irti lämpimien kelien vuoksi.

Autoni parkkeerattuna omenaplantaasille, jossa olin töissä.

Koti-ikävä iski silloin ehkä kovimmin, kun päätin poiketa maailman itäisimmällä majakalla, ja taivas oli sen kuuluisan harmaan pilvikaton peittämä. Vain meren pauhu kuului, ei mitään muuta. Ikävän tunne oli kuin suoraa lyriikkaa Miljoonasateen kappaleista. Onneksi se meni menojaan, kun näin kaveripariskunnan pari päivää myöhemmin Hastingsissa ja soitin kotiin samana iltana.

Asuin ehkä Uuden-Seelannin matkani pisimmän yhtä soittoisen pätkän Eteläsaaren Clydessa, joka on tunnettu entisinä aikoina kultaryntäyksen keskittymänä. Totta kai kiinnostuin, kun kullan olemassaolosta jauhettiin minulle jatkuvasti. Lainasin eräältä vanhalta herralta vaskoolin ja hakun. Sen jälkeen painuin kanjoniin, josta tuntien etsinnän jälkeen löytyi pieni kullanvärinen kivi.

Kaverini Hayden romahti palattuani, ja parkaisi ”Voi saatana, suomalainen löysi hipun!”. Ilo oli omalta osaltani kuitenkin lyhyttä, sillä pidempi tarkastelu todisti kiven katinkullaksi. En välittänyt, olipahan taas yksi tarina lisää kerrottavaksi. Clydella vietetty aika oli ehkä muutenkin se koko matkan muistorikkain osa, sillä asuin leirintäalueella, kävin töissä lähistöllä ja iltaisin lähdimme läheiselle plantaasille hedelmävarkaisiin. Se oli jotain se.

Tongariro Crossingin tulivuorilta. Kuva otettu vaelluksen yhteydessä.

Plantaaseilla työskentely oli maassa ollessani lähestulkoon ainoa tulonlähde. Ulkomaalaisia toki otettiin töihin mm. ravintola-alalle, mutta raskaan teollisuuden työt olivat enimmäkseen kiven alla. Ero oli huomattava jos vertaillaan esimerkiksi Australiaan, jossa voi tehdä isot rahat kaivoksilla, metalliteollisuudessa ja rakennusalalla.

Itseäni ei työ plantaaseilla haitannut ollenkaan, poislukien epävakaisen sään puolesta. Talven sateisina kuukausina sain kavereiden kanssa todeta, että työvaatteiden kuivaaminen ei onnistunut ihan niin helposti kuin olimme luulleet. Ilman kosteuden vuoksi ne saattoivat yhdessä yössä homehtua.

Palkkauskaan ei monesti päätä huimannut, sillä töitä joutui todellakin tekemään ja monesti tienasit vähemmän mitä todellisuudessa olisit ansainnut. Huijareita reppureissaajien palkkaajissa oli jonkin verran, tosin heistä sai hyvät ennakkovaroitukset jo muilta ansaan langenneilta.

Plantaasitöistä riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka. Päällimmäisenä jäi ehkä mieleen kiivipuiden harvennus, joka oli fyysisesti hyvin raskasta. Yhteen kasvaneiden oksien sekamelskasta piti erotella seitsemäntoista uutta oksaa, per viiden metrin tolpanväli. Tämän erottelun tekeminen nopeasti ja huolellisesti oli haastavaa, mutta yhdestä tolpanvälistä maksettiin viisitoista dollaria. Päälle kymmenen setviminen oli jo hyvin, ja viisitoista taas todella hyvin. Tienaamaan pääsi kun jälkimmäisen määrän sai toteutettua päivittäin.

Kiivipuiden harvennus saattoi näyttää aluksi helvetilliseltä. Työn niksit oppi kuitenkin nopeasti.

Jälkeenpäin sain Suomessa kuulla traktorilla ajelusta ja muista maatöistä kaikenlaista irvailua. Perustan koiranleukojen puheet kateudeksi, sillä monessa tapauksessa irvailun päätteeksi joku heistä totesi että: ”Voi voi, kun joskus olisin itsekin lähtenyt maailmalle.” Niinpä niin, elämä on valinnoista kiinni. Onneksi matkustus on suomalaisten nuorten keskuudessa yleistynyt valtavasti 2000-luvulla, ja kokemuksia voi vaihtaa samanhenkisten kesken vaikka millä mitalla. On hienoa huomata, että mahdollisuuksien lisäännyttyä niitä on osattu myös hyödyntää.

Mikäli aikoo lähteä Uuteen-Seelantiin ja kokea sen koko mahtavuudessaan, kannattaa varata aikaa vähintään vuosi. Work-on-Holiday viisumin hankkiminen on suotavaa, sillä maa on hintatasoltaan liki Suomen tasoa, ja lisätienesteille tulee aina oma paikkansa. Jos suunnitelmissa on matka sekä Australiaan että Uuteen-Seelantiin, kannattaa rahahommat hoitaa ensimmäisessä ja matkailu toisessa, sillä varsinkin rakennus ja metallialan ammattilaiselle Australian tienausmahdollisuudet ovat erittäin hyvät.

Aotearoa ei jätä ketään kylmäksi, sillä nähtävää ja koettavaa riittää vaikka millä mitalla. Suosittelen suuresti jättämään vähemmälle huomiolle Queenstownin kaltaiset turistirysät, ja keskittämään tutkimusmatkailijan into maaseudulle ja pienempiin paikkakuntiin.

Kuvat: Janne Kannisto