Yhtenä huhtikuisena päivänä sain kesken aamukahvihetkeäni puhelun: ”Pääsisitkö tänään juontamaan facebookiin livestreamia yhdestä pelitapahtumasta noin parin tunnin päästä?” Vastasin miettimättä: ”Kyllä, tottakai!”
Me tehdään se! Jaakko Malila ja Tuukka Lindholm valmiina facebook-liveen. Kuva: Minna Kilpeläinen
Kyseessä oli Bit1 -pelitapahtuman Helsingin esikarsinta PreBit, jossa opiskelijat esittelivät kehittelemiään pelejä arvovaltaiselle tuomaristolle. Esikarsinnan voittaja pääsisi myöhemmin järjestettävään finaaliin.
Lähdin sen kummempia miettimättä kohti tapahtumapaikkaa.
Saavuttuani paikalle pestini laatu paljastui: koko megalomaaninen yli kolmen tunnin facebook-live juonnettaisiin kokonaan englanniksi. Täytyy sanoa, että se oli kyllä suoranainen ”panokset kovenee”-hetki, sillä vaikka puhun englantia päivittäin, en sitä kuitenkaan ihan kauan putkeen yleensä puhu. Tilannetta helpottivat kuitenkin valmiiksi tehdyt infopaketit tuomareista ja tapahtumasta, sekä hyvin pitkälle jo valmiiksi tehdyt kysymykset. Minun kontolleni jäi niiden ulostuonti.
Oli itseasiassa hyvä etten tiennyt pestistäni enkä tapahtumasta juuri mitään etukäteen. Olen nimittäin jännittäjä. Tällainen nopea aikataulu mahdollisti sen, etten oikeastaan edes kerennyt miettiä päässäni yleensä tällaisissa tilanteissa tuttuja ajatuskaavoja mahdollisista epäonnistumisista ja kamalista mokista. Sellainen yleensä heikentää tekemisen energiaa.
Pian olikin jo aika aloittaa itse lähetys. Ei muuta kuin tulta päin!
Täytyy jälkeenpäin sanoa, että juuri ennen kuin oli vuoroni aloittaa, mietin hetken aikaa, että mitäköhän ihmettä olen tekemässä ja mitä ihmettä minun pitää sanoa. Kuitenkin heti kun tuli vuoroni alkaa höpisemään sain puettua päälleni ihan tietämättäni toimittajan haarniskan. Minähän puhuin kuin ammattilainen, ja vielä englanniksi. Sain moottorini niin sanotusti käynnistettyä lennosta, minähän oli liekeissä!
Ajattelin: a) tämähän on aika kivaa, b) tämähän sujuu aika hyvin ja c) tiedän mitä teen!
Nuo kolme seikkaa ovatkin yleensä hyvän suorituksen peruspilarit. On tärkeää kokevansa tekemisensä miellyttäväksi ja tietää mitä on tekemässä. Se luo tekemiseen oikeanlaisen innostuksen ja energian.
Kiertelin ensin kaikki pelinkehittelijätiimit läpi ja kyselin heidän kehittelemistään peleistä. Minulla oli kännykässä muistilista kysmyksistäni, mutta hetken aikaa kierreltyäni osasin jo kaikki kysymykset ulkoa ja sain haastatteluihin rennon ja jutustelevan otteen. Kaikki tiimit koostuivat tosi mukavista tyypeistä ja olin hämmästynyt kuinka loistavaa englantia kaikki puhuivat, suurin osa osallistujista kun oli kuitenkin suomea äidinkielenään puhuvia. Pelialan lingua franca on englanti, joten se varmasti selittää englannin kielen päätähuimaavan tason tapahtumassa. Olin yllättänyt omastakin ulosannistani, en sortunut liialliseen rallienglantiin ja kaikki tuntuivat ymmärtävän mitä olin sanomassa.
Haastattelussa tuomari Mikko Honkakorpi. https://www.facebook.com/bit1event/videos/1681363191929693/
Tiimien haastattelun jälkeen oli aika haastatella tuomareita. Tässä vaiheessa olin ollut mielettömän flow-tilan kourissa jo pitkään, joten nämä tuomari haastattelut menivät omalla painollaan. Leukaperäni alkoivat olemaan tässä vaiheessa toisaalta aika kipeänä monen tunnin yhtäjaksoisen puhumisen jälkeen. Tuomariosuus oli ehkä suurin yksittäinen ”voimannäyttöni” tässä koko tapahtumassa, sillä vedin jokaisen haastattelun suoraan sanottuna lähes kokonaan lonkalta. Olin erittäin voimaantunut.
Viimein koko kolmen tunnin sessio oli ohi. Olo oli raukea ja suorastaan orgastinen. Menimme kuvaajan, Tuukka Lindholmin, kanssa ulos istumaan. Siinä Marian Sairaalan edustalla sijaitsevan tapahtumapaikan tuntumassa istuskellessamme olimme molemmat yhtä hymyä. Olo oli hyvä ja raukea. Me onnistuimme.
We did it! Kuva: Minna Kilpeläinen
