Øysten Karlsenin ohjaama norjalainen uutuussarja Exit syöksyy suorasukaisesti neljän oslolaisen finanssihain kuvottavaan kulissielämään. Keski-ikäistyvät päähenkilöt Adam (Simon J. Berger), Jeppe (Jon Øigarden), Henrik (Tobias Santelmann) ja William (Pål Sverre Hagen) etsivät epätoivoisesti nautinnon rippeitä elämästä, jossa kaikki on jo saavutettu- ainakin rahallisesti. Huorat, huumeet ja aseet ovat näille perheenisille arkipäivää. Hahmot ovat psyykkisesti häiriintyneitä, kuvottavia, mutta valitettavan toden tuntuisia. Mikä pahinta, sarja perustuu tositapahtumiin, neljän miehen kertomuksiin.
Jokainen jakso alkaa dokumentaarisella asetelmalla, jossa toimittaja haastattelee kutakin miestä lehtijuttua varten. Sarja röyhkeästi lainaa tyylillisiä elementtejä dokumenttielokuvasta, mikä sikäli sopii sikamaiseen teemaan. Katsoja saattaakin helposti hairahtua unohtamaan, että seassa on fiktiota. Kiinnostavaa olisikin tietää, kuinka paljon tarinassa on totuutta ja kuinka paljon käsikirjoittaja on ottanut taiteellisia vapauksia?
(sisältää lieviä juonipaljastuksia)
Oli miten oli, kuvaustyyli ja näyttelijäntyö on järkyttävän uskottavaa kaikessa kauheudessaan. Jos joku vielä miettii, mitä on toksinen maskuliinisuus, vastaus on tässä. Miehet käyttävät rahalla saavuttamaa valtaansa räikeästi väärin niin kotona kuin vapaa-ajallaan. Odottavat äidit saavat murokulhoja päin naamaa ja prostituoitujen korvat leikataan irti kostoksi kokaiinipörinöissä. Vaikka naiset ovat klassisia uhreja, heille on kirjoitettu kuitenkin (luojankiitos) sen verran munaa, että he tekevät lopulta omat päätöksensä tulevaisuudestaan.
Temaattisesti sarjassa käsitellään kipeitä, arkoja ja samaistuttavia aiheita kuten lapsettomuutta, perheväkivaltaa ja mielenterveysongelmia. Exit iskee alueelle, jonne katsoja luulee, ettei kukaan kehtaa mennä.
Kaikesta viinasta, mällistä ja itseriittoisuudesta huolimatta hahmot saavat (tietenkin) myös inhimillisiä sävyjä. Kenestäkään ei tehdä sankaria, mutta sosiopaattisten piirteiden seasta voi väillä nähdä nuppineulanpään verran ihmisyyttä. Tämä on ollut sarjan kannalta varmasti välttämätön ratkaisu, sillä jaksot jäisivät takuulla monelta muuten katsomatta. Paha saa palkkansa, mutta seuraukset ovat realistiset. Vaimot lähtevät, mutta saavat lähtiäisinä vähintäänkin post-traumaattisen oireyhtymän ja yksinhuoltajuuden.
Sarjan vastaanotto on epäilemättä ollut vihamielinen, eikä ihme: totuus on usein epämiellyttävä. Exit ilmentää ja tuo lähelle juuri sitä kulttuuria, jota on lakaistu maton alle. Toisaalta miesten toiminta on niin absurdia, että päähenkilöille on vaikea edes olla vihainen: hehän ovat kipeitä päästään.
Sarja on nerokas ja hirveä, ja siksi näyttämisen arvoinen. Se on peili nyky-yhteiskunnan arvomaailmasta ja siitä, mitä äärimmäinen toksinen maskuliinisuus on.
