Esbo svenska församlingissa diakonina työskentelevä Ani Iivanainen ei sopinut lapsuudessaan uskonnollisen yhteisönsä ahtaisiin normeihin. Hän kuitenkin kokee, että hengellisyys kuuluu kaikille seksuaalisuudesta ja sukupuoli-identiteetistä riippumatta.
Sateenkaariperheen vaimo Ani Iivanainen kasvoi evankelisluterilaisessa perheessä pienellä paikkakunnalla. Hänen perheensä osallistui paikallisen seurakunnan toimintaan tiiviisti.
”Siinä seurakunnassa usko oli sellaista ankaraa ja siellä oli esimerkiksi hyvin ahtaat sukupuoliroolit, ja millainen seksuaalisuus oli sallittua. Ylipäätänsä kun lapsen näkökulmasta kuunteli aikuisten puhetta, niin se oli tosi pelottavaa ja ankaraa.”
Iivanainen kertoo heränneensä sateenkaarevuuteensa jo varhaislapsuudessaan, vaikkei hänellä silloin ollutkaan sanoja sen kuvailemiseen. Hän ei tunnistanut itseään ahtaista sukupuolirooleista, jotka korostuivat hänen ympäristössään. Evankelisluterilaisessa yhteisössä kasvaminen tai usko ei ole kuitenkaan aiheuttanut ristiriitaa Iivanaisen oman hengellisen identiteetin muodostumisessa.
”Mun omassa henkilökohtaisessa uskossa ei ole ollut ristiriitaa, mutta ristiriita tuli ympäröivästä yhteiskunnasta, ympäröivän uskonnollisen yhteisön aikuisten arvomaailmasta, maailmankuvasta ja ihmiskuvasta sekä syrjivistä asenteista ja puheista. Syrjintähän on edelleenkin voimassa oleva asia.”
Uuden oppiminen on ollut hänelle pienestä saakka ”liikkeellepaneva voima”. Iivanaisen innokkuus oppia uutta ja kyseenalaistaa olemassa olevia rakenteita tuli esiin jo hänen lapsuudessaan erityisesti uskonnollisessa yhteisössä.
”Muistan, että olen silloin jo kysynyt aikuisilta, että jos me olemme kaikki Jumalan kuvia, niin miksi nämä aikuiset täällä ei hyväksy kaikkia. Tällaista mä muistan pohtineeni ja sanoneeni.”
Ennen diakonin tehtäviin siirtymistä Iivanainen työskenteli monissa eri sosiaali- ja terveysalan tehtävissä. Hän toimi myös graafikkona, art directorina ja valokuvaajana. Iivanainen on myös auktorisoitu seksuaalineuvoja. Kirkossa vallitsevien konservatiivisten arvojen vuoksi Iivanainen ei heti valmistuttuaan mennyt seurakuntaan töihin.
”Silloin kirkoissa ja seurakunnissa tilanne oli aivan toisenlainen kuin se on tällä hetkellä. Mulla ei olisi ollut turvallista olla seurakunnassa töissä sateenkaarevana ihmisenä, vaikka en ollutkaan julkisesti ulos kaapista. Mä en olisi voinut puhua sateenkaarioikeuksien puolesta.”
Iivanaisessa heräsi toivoa, kun seurakunnassa, jossa tehtiin myös sateenkaarityötä, avautui diakonin sijaisuus. Hän ei aiemmin tiennyt sen edes olevan mahdollista. Sosiaali- ja terveysalalla työskennellessään Iivanainen koki, että osa hänen ammattitaidostaan jäi käyttämättä, kun hengellisyys ei siellä ollut osa työnkuvaa. Näin sen tulee kuitenkin Iivanaisen mielestä ollakin.
”Ajattelin, että mä haluaisin vaikuttaa kirkon ja seurakunnan sisältä päin. Siinä yhdistyisi myös se, että pääsisin tekemään vähemmistöturvallisempaa hengellistä työtä.”
Iivanainen kokee moninaisten ihmisten kohtaamisen ja ihmisyyden ymmärtämisen olevan tärkeintä kaikessa, mitä hän tekee. Se on merkittävä osa diakonin työtä.
”Mä ajattelen, että me toimitaan äänenä niille ihmisille, joilla ei itsellä ole voimia käyttää ääntään.”
Seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuus on pitkään koettu asiana, joka on ristiriidassa uskon kanssa. Iivanainen omalla työllään pyrkii hävittämään tätä ristiriitaa.
”Ratkaisu ei itse asiassa suurelle osalle ole välttämättä ollenkaan se, että irrottautuu hengellisyydestä, vaan että on yhtä suuri tarve saada olla hengellinen kuin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva ihminen.”
Iivanainen työstää tällä hetkellä kirjaa sateenkaari-ihmisten kohtaamasta hengellisestä väkivallasta ja sen nykytilanteesta. Hänen esikoisteoksensa Isä Meidänkin julkaistiin vuonna 2021. Inspiraatio tämän teoksen kirjoittamiseen syntyi, kun Iivanainen huomasi, ettei ammatillista käsikirjaa hengellisen väkivallan vaikutuksesta sateenkaari-ihmisten elämään ole saatavilla. Hän viimeistelee myös parhaillaan sukupuolentutkimuksen maisterinopintoja.
”Huomasin, että usein sosiaali-, terveys- ja terapia-alalla tosi vahvasti pyrittiin, niin kuin yhteiskunnassakin, irrottamaan nämä asiat [sateenkaarevuus ja hengellisyys] toisistaan”, Iivanainen kertoo. ”Halusin luoda sellaisen kokoavan ja yhdistävän oppaan, joka nostaa esiin sen, etteivät nämä aina ole toisiaan poissulkevia asioita.”
Nette Kampman
