Mira koettaa onneaan kesätyön hakemisessa. Henri puolestaan miettii sitä, onko saamansa työ sittenkään laiskurin unelmatyöpaikka.
”Pitäkää peukkuja, että saan tämän työn!” Mira näytti puhuvan huoneessaan itsekseen, vaikka tosiasiassa hän oli lähettänyt päivän aikana jo useamman Snapchatin kavereilleen. Hän oli nyt todella innoissaan. Lähetetyt viestit lähentelivät pitkää monologia.
Koulun verkossa oli ilmoitettu työpaikasta, joka sijaitsi Espoon Suvisaaristossa. Homma kuulosti simppeliltä. Pitäisi vain siivota jonkun rikkaan hepun kotirannasta muovitörkyä, jota sinne oli ajautunut. Työpaikkailmoituksen kuvien perusteella paikka näytti paratiisilta roskista huolimatta.
”Ei yhtään hullumpi tapa viettää kesää!” Mira mietti puoliääneen.
Mira Kaunisto oli parikymppinen kulttuurialan opiskelija. Syntyjään hän oli puhdasverinen stadilainen. Vaikka Miran vanhemmat asuivat yhä Sörnäisissä, Mira oli muuttanut yksiöön Kallioon heti, kun oli täyttänyt kahdeksantoista.
Myös Henri, mukavanoloinen nuori hipsteri Lappeenrannasta, oli tarvinnut asuntoa opiskelujen ajaksi. He olivat tavanneet ensimmäisen kerran Miran fuksiaisissa. Muutaman illanvieton jälkeen, Henri oli näyttänyt tulleen Miran yksiöön jäädäkseen.
Asunto Kalliossa näyttäytyi vierailijalleen lähinnä pieneltä kierrätyskeskukselta. Keittiöön sijoitetut Bokashi-kompostorit peittyivät kierrätystä odottavien tölkkien, maitopurkkien ja muovikääreiden alle. Jääkaapissa oli muutama roskakatoksesta pelastettu päiväysvanha viili, pari mustunutta banaania ja aikoja sitten parhaat päivänsä kokenut salaatti. Oregano ja basilika kituivat paksulla ikkunalaudalla. Asunnon kalustus oli kerätty sukulaisilta, tuttavilta ja kierrätyskeskuksista. Vaikka vaatteita lojui joka puolella asuntoa, yhdessäkään niissä ei ollut halpatuotebrändin merkkiä.
Miran ajatuksissa kesätyönä tehtävä muoviroskien kerääminen Suvisaaristossa ansaitsisi vähintäänkin vuoden 2017 ympäristöpalkinnon. Mereen päätyvistä mikromuoveista puhutaan nykyään enemmän ja enemmän, joten hän oli muutama viikko aiemmin alkanut valmistaa omaa luontoystävällistä ihonkuorinta-ainetta kahvinporoista ja oliiviöljystä.
”Pitäisi varmaan vaihtaa oliiviöljy välillä kookokseen, tuoksu olisi ainakin erilainen”, Mira pohdiskeli päivittäessään blogiinsa kuvia uusimmista tekeleistään.
”Nuori kalliolaistyttö pelasti Itämeren, katso kuvat ennen ja jälkeen!” Mira näki jo mielessään iltapäivälehtien otsikot.
Hän olisi kuvissa bikineissä ja kahluusaappaissa kauniisti ruskettuneena hienostohuvilan roskattomalla rannalla.
”Pitää muistaa ottaa heti alussa pari kuvaa, jotta näkevät sitten kunnolla mitä kaikkea olen tehnyt”, Mira supatti kuvatessaan uutta snäppiä, jonka lähetti saman tien parhaalle kaverilleen.
Hänhän voisi tosiaan hakea kesätöitä itsekin, kun Henkka olisi kuitenkin poissa koko kesän. Mira kaipasi välillä tuhtia ravintolaruokaa roskiksesta dyykattujen puolipilaantuneiden ruokatarvikkeiden sijaan. Ehkäpä töiden ansioista syksyllä olisi vähän enemmän rahaa käytettävissä. Voisi käydä vaikka taideopiskelijoiden suosimassa vegaaniravintolassa kerran kuukaudessa. Ehkä.
Henri oli saanut tuttaviensa kautta työn Karjaalta, hän olisi lastenvahtina koko kesän.
”Taitavat nuo Henrin työpäivät olla aika erikoisia”, Mira tuumi. Tämän kertomukset perheestä kummastuttivat ja kiehtoivat Miraa yhtä aikaa. Tyypit söivät kuulemma villiyrttejä, kasvattivat omassa pihassaan kanoja ja vuohia ja paransivat kuulemma siinä sivussa ihmisiä moksaamalla ja joillain muinaisilla hoidoilla. Mira oli tarkistanut googlesta moksaamisen merkityksen. Jonkinlaista akupisteiden käsittelyä se oli, kai.
”Jotain sekopäitä taitavat olla”, Mira ajatteli samalla, kun hän tarttui puhelimeen ja naputteli työpaikkailmoituksen puhelinnumeron.
”Kaipiainen”, vastasi apaattinen naisääni.
~
Henri Huusko istui junassa. Hän oli matkalla Karjaalle, taas. Hän oli aloittanut Summasen perheessä lastenhoitajana toukokuun puolivälissä. Yhtä lepsua lastenhoitajan vakanssia hänellä ei ollut koskaan aiemmin ollut. Rajat eivät selvästikään olleet rakkautta Summasen huushollissa. Pariskunnalle oli viimeisen kymmenen vuoden aikana siunaantunut viisi lasta, kolme tytärtä ja kaksi vilkasta pojannaskalia. Jokaisen päivän oli, työhaastattelussa annettujen ohjeiden mukaan, oltava lapsille suurta seikkailua ja uusien ilmiöiden oppimista. Henri ei lakannut hämmästelemästä sitä, miten ihmeessä ipanat pysyivät ylipäänsä hengissä — pihapiirin elämä oli raisua.
Tosin muutamana viime päivänä kakarat olivat olleet jotenkin vaisuja. Rouva olikin laittanut aamulla viestiä, että kahdella vanhemmalla lapsella oli kuumeen lisäksi jotain outoja näppylöitä. Lasten reissuvihossa oli ollut koulun lähettämä viesti, että opettajalle piti viedä rokotuksista todistus. Viestin mukaan oli syytä epäillä, että jopa puolet koulun oppilaista oli jätetty rokottamatta ja koululla riehui tuhkarokko. Terveidenkin rokottamattomien lasten piti nyt sitten jäädä kotiin, kunnes epidemia olisi hallinnassa.
Isäntä Summanen oli menettänyt viestin vuoksi yöunensa ja hermonsa. Nyt Ukko Summanen kiersi monta kertaa päivässä ympäri vanhaa taloa shamaanipukuun pukeutuneena mutisten samalla jotain outoja loitsuja.
”Ensi kesäksi on kyllä oikeasti löydettävä jotain muuta duunia”, Henkka mietti. Laiskurin unelmatyöpaikka oli alkanut tuntumaan omituiselta.
Moikka mutsi, se oon mä, siis Henkka! Kuuletko? Se on Henri, kun puhuu täällä. Sitä vaan soitin, että onko mulla kaikki rokotukset voimassa? Rokotukset, niin!” Hän ei ollut pitänyt yhteyttä vanhempiinsa kovinkaan paljon, mutta nyt hän tunsi pakottavaa tarvetta soittaa kotiin. Puhelu oli kuitenkin osoittautunut turhaksi. Siitä oli seurannut vain kasa syyllisyyttä ilman järkeviä vastauksia. Hän päätti, että ei hermoilisi, kaipa rokotukset olivat olleet aikanaan pakollisia jokaiselle lapselle.
”Minkä taakseen jättää” on viisiosainen jatkokertomus Kaarlosta, keski-ikäisestä kirurgista, joka on päässyt elämässään tavoitteisiinsa. Kohtalolla on kuitenkin oma osansa siihen, kuinka paljon Kaarlo voi unohtaa menneisyydestään.
