Pontus Purokuru, 32, ei pelkää kyseenalaistaa sitä nykyisyyttä, jota helposti erehdytään luulemaan ikuisuudeksi. Muun muassa Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi -esseekirjan kirjoittanut ja suosittua Mikä meitä vaivaa? -podcastia yhdessä Veikka Lahtisen kanssa julkaiseva pop-filosofi neuvoo historiaan ja antropologiaan tutustumisen lääkkeeksi näköalattomuuteen.
Pop-filosofi vaikuttaa kohteliaasti hämmentyneeltä.
”Ihmisyys on aika vaikea ja vaarallinen käsite.”
Istumme sopuisassa kulmauksessa Kallion Ipi-kuppilassa ja sade roiskii ikkunoihin. Pöytään on vihreän teen ja jogurttivälipalan oheen katettu viipale höyryävää kapitalismia, jota on kaikesta uskotellusta herkullisuudestaan huolimatta vaikea pureskella ja entistä vaikeampi niellä. Ekosysteemit murenevat käsiin, varallisuuserot kasvavat, kestävyysvaje uhkaa ja elämisen resurssit hupenevat. Jopa talouslehti Financial Times on ehdottanut, että kapitalistinen järjestelmämme tulisi ajatella uusiksi. Mutta miten käy kapitalismiin kasvaneen ihmisyksilön? Osaammeko elää ilman?
”Aina, kun sanotaan, että jokin on luonnollista, historiasta ja antropologiasta löydetään poikkeuksia. Voisi sanoa, ettei ihmisyydessä ole mitään tai sitten, että siinä on kaikki. Jos nyt halutaan kikkailla, voidaan sanoa, että ihmisyyden ytimessä on kyky sopeutua outoihin paikkoihin. Ihminen on sopeutunut keskitysleireistä kuun pinnalle, hyvin erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin ja yhteiskuntajärjestelmiin.”
Purokuru ei usko, että ihmisyys itsessään vaatisi tai tuottaisi tuekseen kapitalistisia rakenteita, kuten omistusta.
”Ajatus, jossa ihminen omistaa omat piirteensä ja persoonallisuutensa, on aika länsimainen ja uusi: John Locke määritteli 1600-luvulla omistusoikeuden ihmisen peruspiirteeksi. Ei ole sattumaa, että ajatus syntyi juuri tuolloin. Se heijasteli aikansa varhaiskapitalistista kehitystä.”
Purokurusta kapitalismia kiihdyttävä yksilökeskeisyys on länsimainen tottumus.
”Esimerkiksi Japanissa osoitteet kirjoitetaan päinvastoin kuin Suomessa: kirjeeseen tulee vastaanottajan nimi vasta kaikkien muiden määreiden jälkeen.
Pitääkö meidän siis luopua yksilöllisyyden ajatuksesta, jos haluamme eroon sortavasta kapitalismista?
”Helposti unohdetaan, miten paljon sosiaalista ihmisenä olemiseen liittyy. Eihän ihmiseksi voi edes tulla, jos ei opi toisilta. Yhden ihmisen tuotantoprosessi vaatii valtavasti: kasvatusta, imetystä, hoivaa ja koulutusta. On nurinkurista, miten tästä huolimatta teeskentelemme olevamme täysin erillisiä tuottaja-kuluttaja-yksilöitä. Se aikuisen malli, johon kulttuurissamme vedotaan, on edelleen historiallinen valkoinen porvarimies. Kasvaakseen itsenäiseksi toimijaksi tämä mies tarvitsee taakseen loputtomasti naisten ja orjien piilotyötä sekä luonnonvarojen tuhlaamista. Kapitalismissa laskelmien ulkopuolelle jää enemmän tuhottua luontoa ja ilmaista työtä kuin ehkä missään muussa järjestelmässä.”
Pontus Purokurusta ihmisen ihmeellisyys on kyvyssä sopeutua kaikenlaiseen outoon.
Purokuru esittää esseekokoelmassaan, että ne ikävät työt, jotka nykyään tehdään pakotettuna puoli-ilmaiseksi, ulkoistettaisiin koneille. Näkymä, jossa koneet vievät työt esitetään yleensä uhkana, mutta työn koneistumisen voi nähdä myös jättävän ihmisille aikaa toteuttaa itseään. Palkkatyöstä irrottautumisen ei tarvitse johtaa elintason laskuun.
”Kapitalismi tuottaa niukkuutta, koska se pyrkii muuttamaan kaiken maksulliseksi ja pystyttää muureja aiemmin yhteisinä pidettyjen asioiden eteen”, Purokuru sanoo. Yltäkylläisyyden kokemus puolestaan voidaan saavuttaa ottamalla mallia esimerkiksi lahjan periaatteella toimineista yhteiskunnista, joissa ylimääräistä varallisuutta ei kasata suuromistajien taskuihin vaan se laitetaan kiertämään – tai tuhotaan.
Epäreilusta mallista, jossa ihmisen on hengissä selvitäkseen kilpailtava resursseista, on siis mahdollista päästä irti. Mutta mitä jää jäljelle?
”Me ei vielä tiedetä – ja se juuri on innostavaa. Jos maailmaa katsoo nykyisten kaavojen kautta, nykyinen kehitys vaikuttaa väistämättömältä, ja yksilönä vastaan kamppaileminen kyynistää. Mutta jos ihmisille onnistutaan avaamaan tilaa ja aikaa tehdä asioita yhdessä ja pysähtyä, voi seurata jotakin odottamatonta. Ja jos vielä on jokin paikka, josta etsiä optimismia, niin juuri odottamattomasta.”
