SLAVA!:n ensimmäinen näyttämökuva muljauttaa keuhkoni rusetille ja saa ajattelemaan, että ”jumalauta minä rakastan teatteria”. Hieman sisäiset tunnelmani tästä esityksen kuluessa rauhoittuvat, mutteivät katoa kokonaan. Kansallisteatterissa pyörivä Pirkko Saision käsikirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama SLAVA! Kunnia. on näyttävä musikaali Venäjästä.
SLAVA!:n ihmiset ovat vallanhimoisia ja ahneita, pyrkimyksissään ja toisaalta surkeassa tahdottomuudessaan siis kovin inhimillisiä.
Konduktöörinä työskentelevä Pobeda (Juha Muje) tapaa junavaunussa Venäjän valtaeliittiä ja päätyy varakkaamman tulevaisuuden toivossa isokenkäisten sätkynukeksi. Hän lähtee käskystä vapauttamaan vankina olevaa kaksoisveljeään Obedaa (Puntti Valtonen), sillä Venäjän hallitsija Volodja tahtoo tehdä tästä oman, kadoksissa olleen veljensä. Markkinatalouden häirinnästä tuomittu Obeda palaa vapauteen, josta vapaus on kovin kaukana.
Venäjä on näytelmässä yhtä aikaa fiktiivinen ja täysin tosi. Aikakerrostumista tai kronologisuudesta ei juuri piitata. Historiallisia henkilöitä, muun muassa Juri Gagarin, nousee haudoistaan hääräilemään nykypäivän ainakin osin fiktiivisten hahmojen joukkoon. Ei-niin-hienovaraisia viittauksia tämänkin päivän todellisiin henkilöihin saattaa toki olla nähtävissä, esimerkkinä juuri maata oikkujensa mukaan hallitseva kasvoton Volodja. SLAVA! on kirjoitettu joitakin kuukausia ennen kuin Venäjä liitti Krimin itseensä. Voi perustellusti todeta, että tämä Oligarkkien ooppera on kaikin puolin hyvä arvaus.
SLAVA!:n on säveltänyt Jussi Tuurna, joka myös johtaa näyttämöllä sekä orkesteria että kuoroa. Vaikka olen yleensä tekstivetoinen ihminen, tällä kertaa musiikki, sisältäen toki lyriikat, teki jopa puhuttua suuremman vaikutuksen. Se hengitti ja heijasti näyttämöllä nähtyjä tunnetiloja niin hyvin, että replikointi tuntui osin turhalta alleviivaukselta. Tätä näytelmää eivät kannatelleet yksittäiset näyttelijät, minkä johdosta dialogin merkitys ei ehkä korostunut. Esitys oli niin eheästi osiensa summa, ettei kukaan noussut esille ylitse muiden. Se tukikin itselleni hienosti ajatusta ihmisen pienuudesta ja kasvottomuudesta koneiston osasena. Ihmisen, yhteisön ja kokonaisen kansakunnan identiteetti ja toisaalta sen olemattomuus nousivat teoksen sitovaksi teemaksi.
Jouni Pirttisen koreografiat ovat hiottuja, monipuolisia ja näyttäviä, ja ne tukivat musiikkiosuuksia upeasti. Näytelmä kaiken kaikkiaan oli juuri yhtä hullu ja mahtipontinen kuin esikuvansakin. Näyttämölle rakennettiin toinen toistaan hengästyttävämpiä näkymiä, joihin tuotiin lisäpontta nostamalla näyttelijöitä ja isojakin elementtejä kohti kattoa. Loppua kohden tuli kuitenkin väkisinkin tunne, että onkohan vaijereista innostuttu jo vähän liikaakin.
Näytelmän bechtiläisyyttä korostettiin jo käsiohjelmassa moneen otteeseen. En itse ole teatterissa etäännyttämisen ystävä. Joka kerta, kun alleviivataan näytelmän fiktiivisyyttä, minun mielenkiintoni laskee. Loppuratkaisun hakeminen tuntui temppuna jo niin ikään Saision ja Tuurnan yhteistyönä tekemässä HOMO!:ssa nähdyltä. Ei se varmastikaan vahinko ole, sillä Outojen oopperaksi tituleerattu HOMO! ja SLAVA! Kunnia. tuntuvat rakentavan yhdessä jonkunlaista kokonaisuutta, joka tullee vielä kasvamaan.
Ehkä odotin näytelmältä liikaa tai ehkä minun olisi katsojana ollut olennaista tuntea naapurimaan historia ja poliittiset kiemurat vielä tarkemmin, mutta jotain jäi mielestäni puuttumaan. Esitys oli rohkea, ilahduttava, tarkkanäköinen ja erityisesti visuaalisesti upea. Minulle sen käsittämättömän hienon alkukuvan lupaukset eivät kuitenkaan täysin lunastuneet.
Kaikki kuvat: Kansallisteatteri
