Teini-iästä muistan parhaiten yöt.
Muistan, miten autojen etuvalot valaisivat koko ensimmäisen kerroksen huoneeni vain korostaakseen sitä pimeyttä, joka jäi jäljelle niiden mentyä. Vihaiset äänet naapuriasunnossa, jotka nousivat ja laskivat yön hitaasti madellessa kohti aamua. Lemmikkirottani, joka itsepintaisesti järsi häkkinsä kaltereita yö toisensa jälkeen, yhtä loukussa kuin omistajansa.
Minä makasin valveilla kuunnellen tarkkaavaisena, milloin avaimet kääntyisivät ulko-oven lukossa. Muistan keittiöstä leijuvan tupakansavun, matalan puheensorinan ja radion iskelmät. Kun ne lopulta vaimenivat, saatoin nukahtaa. Vasta nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, olen saanut kurottua umpeen noiden kahden viimeisen yläastevuoden univelat.
Aloitin englanninkielisessä lukiossa, jossa kukaan ei tuntenut minua. Ensimmäisenä koulupäivänä esittelin itseni nimellä Rat. Olin valmis muuttumaan rotaksi, kunhan minun ei enää tarvinnut olla vanha onneton itseni.
Muutos ei kuitenkaan käynyt ihan niin helposti. Kolme päivää uudessa lukiossa riitti. Ihmiset olivat vieraita, enkä tunnistanut, kun he puhuttelivat minua uudella nimelläni. Pelkäsin kaikkea. Itkin käytävillä ja toivoin turhaan, että joku kysyisi, mikä minun on.
Vaihdoin toiseen lukioon. Otin takaisin vanhan tylsän nimeni, mutta ahdistus ei hellittänyt. Hypin seinille, en voinut olla hetkeäkään yksin. Äiti käski minun aikuistua. Sitten hän meni kylpyyn nukkumaan. Istuin kylpyhuoneen oven ulkopuolella hengittämässä paperipussiin, aina välillä huudellen itkuisena häntä hereille.
Kävin psykiatrilla. Hän oli hyvinpukeutuva nyrpeä täti, jota jostain syystä inhosin. ”Millaista teillä on kotona?” hän kysyi. En tiennyt mistä aloittaa, joten kohauttelin vain olkiani. Psykiatri kirjasi senkin vihkoonsa.
Sain masennuslääkkeet ja kolme kuukautta sairaslomaa. Paremman tekemisen puutteessa vietin päivät isäni asunnossa. Hän asui kahdeksannessa kerroksessa, josta näki koko Soukan yli merelle saakka. Parvekkeella seisoi kaukoputki, jolla hän tarkkaili lintuja horisontin reunoilla. Luin kirjoja ja söin sämpylöitä, kunnes isä tuli illalla töistä kotiin. Katsoimme yhdessä puoli yhdeksän uutiset, ja sitten kävelin pimeän ostarin halki takaisin äidille.
Yhtenä iltana jäin yöksi. Sitten toisena. Lopulta hain välttämättömimmät tavarani äidin luota ja asetuin asumaan isän olohuoneen nurkkaan.
Siellä minulla oli sänky, lukulamppu ja pieni hylly vaatteilleni. Iltaisin isäni toivotti minulle hyvää yötä ja vetäytyi huoneeseensa kirjoittamaan tieteellisiä artikkeleitaan. Kirjahyllyn päältä untani valvoi parvi täytettyjä lintuja. Talo oli hiljainen ja maailma tyyni, eikä pimeydessä ollut mitään pelättävää.
Äitiä näin toisinaan, kun hain postini hänen luotaan. Lemmikkirottani oli kuollut vanhuuteen. Äiti oli kutistunut. Minun teki mieli halata häntä, mutta se tuntui jotenkin väärältä. Nykyään halauksemme tulevat onneksi jo ihan luonnostaan.
