Valtavirtaelokuvan ulkopuolelle keskittyvä Night Visions -festivaali pitää omaleimaisesti pintansa, vaikka lajityyppeihin keskittyviä ja tarkemmin aiheensa rajaavia leffafestareita on syntynyt viime vuosina runsaasti.
Night Visions on Suomen suurin elokuvafestivaali ja myös Pohjoismaiden suurin genre-elokuvien tapahtuma. Keskeisenä syynä sen menestykseen lienee pitkäjänteisyys, sillä tapahtuman juuret ovat jo vuodessa 1997. Festivaalin kasvaessa vakiokävijöiden kaartikin on tasaisesti laajentunut, ja yleisömäärä mitataan vuositasolla jo kymmenissä tuhansissa vieraissa. Night Visions on nimittäin paisunut myös kahdelle vuodenajalle. Päätapahtuma Back to Basics järjestetään keväisin ja Maximum Halloween -ohjelmisto esitetään syystalvisin.
Vaikkakin genre voi käsitteenä viitata mihin tahansa tietyn taiteenlajin alaluokkaan, elokuvataiteessa genre-elokuviksi mielletään usein rajallisen kokoisen yleisön suosiota nauttivat lajit, kuten kultti-, roska- tai taide-elokuvat. Night Visionsin ohjelmistossa marginaaliset kauhu-, fantasia- ja tieteiselokuvat ovat vahvasti edustettuina muun b-luokan elokuvatarjonnan ohella. Jotkut festivaalin ohjelmistossa nähtävät elokuvat ovat sen verran geneerisen tason alapuolella, ettei niitä tuoda levitykseen Suomessa ollenkaan. Seassa on kuitenkin aina muutamia sellaisia helmiä, joiden markkinapotentiaaliin ei vain levitysyhtiöissä uskota tarpeeksi.
Night Visions tunnetaan myös siitä, että festivaalikatalogin esittelytekstit ovat usein parempia kuin itse elokuvat, joita tapahtumassa esitetään.
Ehkä maineensa puolesta festivaalin kiistanalaisin oli elokuva Gaspar Noén 3D-pornolla ratsastava Love. Se oli harmillisen puuduttavaa katsottavaa eikä lunastanut niitä odotuksia, joita osittain oli kansainvälisen median uutisoinnin perusteella syntynyt. Ihmetystä herätti myös se, että viime aikoina kohutuin kotimainen elokuva ja vieläpä viimeisen päälle genre-elokuva, Bunny the Killer Thing, ei jostain syystä ollut mukana festivaalin ohjelmistossa. Toisaalta sen voi käydä katsomassa ainakin pääkaupunkiseudulla Finnkinon teattereissa niin pitkään kuin näytöksiä järjestetään.
Viimeiset kahdeksan kertaa festivaaleilla on jaettu yleisöpalkinto parhaasta elokuvasta, mutta vasta tänä syksynä sen lunasti suomalainen elokuva. Kyseessä oli Oskari Pastilan ohjaama Spandex Sapiens, joka toi mieleen Mickey Rourken tähdittämän ja Darren Aronofskyn ohjaaman elokuvan The Wrestler – painija.
Spandex Sapiens on silti erilainen ja dokumentaarisempi elokuva kuin yhdysvaltalainen vertailukohtansa. Jännite syntyy yltiömaskuliinisen Michael ”StarBuck” Majalahden ja transsukupuolisen painijan Jessica Loven välisestä kamppailusta sekä Kanadasta Suomeen kotiutuneen Majalahden parisuhde-elämästä. Spandex Sapiens oli monien muiden hyvien elokuvien tapaan hauska ja tunteen tasolla ristiriitainen, mutta toisaalta Night Visionsin hengen mukaisesti tarpeeksi erilainen ja valtavirrasta poikkeava.
Hienoa oli myös huomata, kuinka festivaaleilla annetaan uusien lisäksi arvoa sellaisille kotimaisille elokuville, jotka ovat jo painuneet unohduksiin. Finlandia-gaalaksi nimetty tapahtuma nosti tällä kertaa esiin Mika Kaurismäen Mad Max -tribuutin The Last Border – viimeisellä rajalla, jonka postapokalyptinen maailma oli luotu Norjan Lappiin. Näytöksen esipuheessa Kaurismäki itsekin totesi heittäneensä elokuvan jo omaan muistojensa kammioon ja kertoi yllättyneensä, kuinka elokuvaa nyt pyydettiin yli 20 vuoden jälkeen uudelleen näytille.
Parasta festivaaleilla on kuitenkin tunnelma, joka syntyy samanhenkisten ihmisten saapuessa katsomaan vähän vinksahtaneita elokuvia yön pimeinä tunteina keskelle Helsinkiä.
Yhtymäkohta on selkeä esimerkiksi festivaaleilla esitettyyn dokumenttielokuvaan 42nd Street Memories. Elokuva kertoo pahamaineisesta kadusta New Yorkissa, mikä sittemmin puhdistettiin Disney-henkiseksi turistirysäksi. 1970- ja 80-lukujen kulta-aikaan shokeeraavimmat elämykset löytyivät ns. grindhouse-teattereista juuri tältä kadulta; tarjolla oli esimerkiksi exploitaatiota, blaxploitaatiota, italokauhua ja kannibalismilla mässäilyä. Katsomiskulttuuri oli paikoin hyvin kollektiivinen ja osallistuva, mikä tarkoitti sitä, että katsojat saattoivat huudella pääosan esittäjälle, kuulutella varoituksia tai ottaa muulla tavoin kantaa elokuvan tapahtumiin.
Vaikka vastaavaa elokuvakulttuurin keskittymää ei enää ole, pintaraapaisun jostain samankaltaisesta elokuvakokemukseen omistautumisesta voi vielä kokea. Suomesta sen löytää todennäköisimmin Night Visions -festareilta harvinaisen kulttielokuvan tai yleisöä provosoivan leffapläjäyksen näytöksestä.