Tokaisin viime vuonna opiskellessani Voionmaan koulutuskeskuksessa muutamalle henkilölle, että ikä on vain numero ja kuolema on kirjaimia. Kukin tekee elämäänsä vaikuttavat valinnat silloin, kun mahdollisuudet ovat olemassa ja oma henkinen sieluntila asiaa tukee.
Ikä on kummallinen asia – välillä sitä on liikaa ja toisinaan taas juuri sopivasti. Näillä kymmenillä pääsy on kielletty lähinnä K50-diskoon ja K24-risteilyllä tuntee olonsa melkoisen vanhaksi. Opiskeleminen nuorisolle suunnatussa koulutusvaihtoehdossa ei ole useimmille ikätovereilleni se kaikkein tavallisin elämää määrittelevä asia.
Kun päätin vaihtaa alaa, pääsykoehaastattelussa tiukattiin motivaatiota, ja eritoten opintoihin sitoutumista, kysymällä ymmärränkö kuinka kauan opinnot oikeasti kestävät. Neljä vuotta on pitkä aika, ja työssä olleelle henkilölle opiskeluaikainen tulotasokin saattaa tulla järkytyksenä.
Asenteiden kalibrointi sekä erilaisen ammatillisen polun kulkeminen tuntuvat olevan vaikeampaa ymmärrettävää varttuneemmalle väelle kuin nuorille opiskelijoille. Peruskoulun jälkeen kuljettu suoraviivainen ja tavoitteellinen urapolku jobbarista johtajaksi, vaihtuu kuitenkin yhä useammalla uudelleenkouluttautumiseen. Kouluttautumiselle tulee olla painava syy, mikäli työpaikan kahvipöytäkeskusteluja kuuntelee. Ammatinvaihto muun kuin uhkaavan työttömyyden vuoksi on haihattelua.
Sapattivuosi ja maksimissaan kahden vuoden opintovapaa työn ääreltä ovat hyväksyttyjä ja tavallisempia tapoja päivittää ammatillista suuntaa. Kokonaan uudelle uralle siirtyminen on oudompaa. Jos todella aikoo muuttaa elämäänsä pysyvästi, ei sapattivapaasta kuitenkaan löydy ratkaisua. Asiat jatkuvat helposti vanhoilla raiteillaan irtioton jälkeen, ja pahimmillaan sama seinä on vastassa ennen pitkää.
”Oletko sinäkin sellainen ikiopiskelija?” kysäisi edelliseltä vuodelta tutuksi tullut luennoitsija nähdessämme syksyllä Journalismin päivillä.
Täytyy tunnustaa, että kysymys hämmensi. Voiko liki kaksikymmentä vuotta työelämässä ollutta alanvaihtajaa pitää ikiopiskelijana?
Ymmärrän kyllä, että joudun toistuvasti todistamaan opiskelijaruokaloissa tai liikennevälineissä olevani opiskelija. Ikä on välillä myös ihan todellinen este, esimerkiksi opiskelijahintaisen matkalipun hankkimisessa. — Alle 29-vuotias saa opiskelijalipun, keski-ikäinen opiskelija ei. Ei, vaikka rahoittaisi opiskelut opintotuella.
Vielä enemmän otsalohkon uurteita aiheuttaa koululle lähetetyt opiskelijoille suunnatut työ- ja harjoittelukeikat sekä kilpailut, joissa ikäraja on joviaalin väljästi asetettu 18–35-vuoteen.
Ikä on työ -ja opiskeluelämässä sivuseikka. Erityisesti, kun eläkeikä noussee vielä nykyisestäänkin. Motivaatio, tahto ja ammattitaito ovat ikää tärkeämpiä valtteja, tekeepä elämässään millaisia asioita tahansa. Kun valmistun, voin vapaasti astella K50 -diskoon, ja työelämää on edessä vielä parikymmentä tehokasta vuotta. Siinä ajassa ehtii ammatinvaihtajakin kasvaa valitsemansa alan ammattilaiseksi.
Katri Ojanen on entinen ostaja ja nykyinen media-alan opiskelija. Kolumnisarjassa kerrotaan alanvaihdosta, arjesta ja opiskelusta nuorempien joukossa 46-vuotiaan perheellisen naisen näkövinkkelistä. Lue edellinen kolumni täältä.
