Viime syksynä sain dokumentti-idean nosturikuskin työpäivästä ja kehittelin sitä innoissani. Olen aina ollut kiinnostunut katsomaan paikkoja ja asioita omasta vinkkelistäni, välillä maaan tasolta – toisinaan taas yläkulmasta. Vasta pitchattuani Helsingin silhuetin kauneuden näyttävän dokkarini ”Lähellä taivasta” minulle valkeni toden teolla, että mahdollisesti joudun todella kiipeämään torninosturiin. APUA! Siihen asti kaikki oli vain leikkiä ajatuksella.
Onneksi sain työryhmäkseni Sonja Raskin ja Ville Kettusen, joita korkeus ei juuri haitannut (tai he eivät sitä tunnustaneet). Kuvauspaikaksi meille löytyi Skanskan nosturi Jätkäsaaren työmaalla, jonka korkeamman nosturin hytti on lähes 70 metrissä.
Tavallisesti en edes halua kiivetä pöydälle, koska olen varma, että putoan. Aikoinani olin jäädä korkealle Tampere-talon lavastetorniin, jonka lattia oli läpinäkyvää metalliristikkoa. Jalkani eivät suostuneet etenemään tällä alustalla. Nyt edessä ovat huterat metallitikkaat, joita edessä on aivan liikaa. Nosturikuskimme Kai antoi meille kuitenkin hyvät ohjeet. “Ottakaa kiintopiste aina hieman ylempää”.
Olin kuvitellut, että pahinta on korkeuden näkeminen. Kuinka väärässä olinkaan! Ehdottomasti pahinta heiluvien tikkaiden lisäksi oli tuuli. Ohitettuamme talojen kattojen korkeuden se alkoi puhaltaa toden teolla. Tunne oli karmiva. Etenin loppumatkan katsoen vain kämmenselkiin ja keskittyen siihen, ettei puhuri vie minua mukaansa. Oikeasti sitä vaaraa ei ollut, sillä tuulen voimakkuus oli alle 10 metriä sekunnissa.
Ylös päästyämme ja saatuamme lattialuukun kiinni rauha laskeutui mieleeni. Tämä oli turvapaikkani kaiken yläpuolella. Kai antoi meidän istua ohjaustuolissaan. Olin varma, että pyörryn. Jostain syystä kuitenkin se oli siisteintä, mitä vähään aikaan olin tehnyt. Päätin silloin, että jos media-alalla ei riitä töitä, lähden Forssaan opiskelemaan nosturikuskiksi. Siinä istuessani olin todellakin Lähellä taivasta.
Kuvatessamme ylhäällä kopissa tilan rajallisuus tuli vastaan karulla tavalla. Minä ohjaajana ja valaisijana makasin kopin lattialla etten tulisi kuviin. Kuvaaja Ville joutui nojaamaan kopin etulasiin ja istumaan lasilattialla. “Kuinkahan paljon tämä kestää”, kyseli Ville hieman epäillen istuessaan tyhjän päälle. Kaita nauratti.
Kai saa tehdä työtään ihanien näkymien ympäröimänä. Hän kiipeää torniin usean kerran päivässä, sillä esimerkiksi syöminen muiden kanssa alhaalla on kuulemma mukavampaa. Näkymät kuuluvat myös työn haittapuoliin. Kuten Kai hienotunteisesti kertoi: ” Välillä näkee sellaista, mitä ei ole tarkoitus nähdä.”
Kaikki mukava loppuu aikanaan. Parin tunnin kuvauksen päätteeksi, oli lähdettävä alas. Ajatuskin laskeutumisesta sai sydämen pamppailemaan. Hetken mietin siinä lattialuukun reunalla seistessäni, että ehkä jäänkin tänne. Alas luukusta laskeutuminen tyhjän päälle oli ehdottomasti pahimpia hetkiä tällä keikalla.
Kädet ja jalat täristen laskeuduin tikkaita pitkin alas maan pinnalle. Matkalla katselin kirkasta taivasta ja mietin kuinka mahtavat maisemat joillain ihmisillä työpaikoillaan on. Kun jalat koskettivat maan pintaa, valtava endorfiiniryöppy vyöryi päälleni. Olin tehnyt sen, voittanut itseni!
Kuvat: Miia Nousiainen, Otsikkokuva: Ville Kettunen (kuvakaappaus materiaalista)
