Palautteen vastaanottaminen, itsearviointi ja opintokurssin jälkeisen ”hiihtopäiväkirjan” eli oppimispäiväkirjan tekeminen ovat 70-luvun kasvatille yllättävän haastavia asioita. ”Kympin tytöllä” on havaittavissa turhaa korvien punoitusta ja halua paeta luokasta ulos tai vähintäänkin pulpetin alle.
Halu saada tekemisestään palautetta on vahva – toisaalta samalla mielessä on hermostunut tietoisuus siitä, että palautetta tulee varmasti. Myös sitä rakentavan korjaavaa, halusin tai en. Hämmentyneenä havaitsin, että ensimmäisen kerran oman opintopolkuni aikana haluan todella tietää, miten voin kehittyä paremmaksi. Opettelen siis ottamaan vastaan palautetta – paikallaan istuen ja kuunnellen.
Oman suorituksen objektiivisen tarkastelun oppiminen ei ole helppoa. Kun on nelisenkymmentä vuotta kasvanut siihen, että tieto on ylhäältä annettua, kympit kuuluvat Jumalalle, opettaja arvojärjestyksessä Jumalasta seuraava ja kyseenalaistaminen epäkunnioittavaa, on tunnelma omaa arviointia tehdessä ristiriitainen.
Mikä minä olen itseäni, saati opetuksen toteutumista, arvostelemaan.
Pelkkä numeraalinen suoritusten arviointi ja Suomessa korostunut vaatimattomuuden kulttuuri ovat olleet tuhoisaa itsetunnolle. Pärjättävä on ollut, sillä vain kympin oppilas on hyvä ja kuutosen oppilas laiska. Heikommalla itsekunnioituksella olen päätynyt alisuorittamaan. Helpommista tehtävistä on tullut varmemmin hyvä tulos, ja onnistumisesta jonkinlaista hyväksyntää – silti tehtävien osaaminen on ollut omasta mielestä sattumaa ja mahdollinen epäonnistuminen omaa huonoutta.
Riittävällä pänttäämisellä asiat ovat toki tallentuneet hetkeksi lyhytkestoiseen muistiin. Kuitenkin viikon päästä samat asiat ovat autuaasti unohtuneet – ja taas voin todeta, kuinka tyhmä ja oppimaton olenkaan. Nykyinen koulutusmalli itsearviointeineen ja rakentavine palautteineen kasvattavat itsetuntemusta ja opettavat aivan huomaamatta arvostamaan itseä. Osaamisen ja oivaltamisen tunteet voimaannuttavat aikuisopiskelijaakin.
Nuorempi väki on selvästi harjoitellut koko kouluaikansa sitä, kuinka palaute pureksitaan.
1990-luvulla syntyneet opiskelijat eivät näytä tekevän itsearvioinnista suurta numeroa. Palaute otetaan vastaan, eriävistä mielipiteistä keskustellaan ja mikä parasta, oleelliset asiat opitaan viimeistään palautekeskustelussa.
Metropolian opettajien motto: ”Vain kunnolla mokaamalla voit oppia” tuntui aluksi hassulta. Tottahan tuo kuitenkin on. Koulu on turvallinen paikka harjoitella – kukaan ei kuole, vaikkei kaikki heti onnistukaan. Tuntuu vapauttavalta, että kurssit arvioidaan sen mukaan, miten yllättävistä haasteista on selvitty, onko osallistuttu tekemiseen, uskalletaanko kokeilla uusia asioita ja onko ydinasiat oikeasti opittu. Vanha varman päälle pelaaminen ei kanna minnekään. Tässä taitaa olla taas yksi uusi asia, joka ”kympin tytön” pitää oppia onnistuakseen nykyisissä opinnoissa.
Kuva: Juho Istolainen
Katri Ojanen on entinen ostaja ja nykyinen media-alan opiskelija. Kolumnisarjassa kerrotaan alanvaihdosta, arjesta ja opiskelusta nuorempien joukossa 46-vuotiaan perheellisen naisen näkövinkkelistä. Lue edellinen kolumni täältä.
