Tiesin jo hyvin nuorena, että jokin on pielessä. Kaikki ovet eivät avautuneet minulle automaattisesti.
En nyt yritä kielikuvin selittää, miten vaikeaa on ollut valkoisena miehenä pärjätä. Puhun kirjaimellisesti automatisoiduista ovista ja niiden vähyydestä. Teknologian kehitys ei ole koskaan ollut tasolla, johon olisin arjessani tyytyväinen. Kouluvuoteni turhauduin raapustaessani ajatuksiani lyijyllä paprille kuin mikäkin luolamies. Jossain vaiheessa tajusin eläväni täysin väärällä aikakaudella.
Internetin foliohattuisista nurkkapöydistä löysin paljonkin samankaltaisia ihmisiä, jotka tunsivat olevansa kaloja kuivalla maalla. Elämä ei tuntunut jotenkin omalta, koska veri veti toiseen aikakauteen. He tunsivat kuuluvansa ritareiksi, sankareiksi ja linnanneidoiksi jonnekin historian lehdille. Ymmärsin näiden ihmisten olevan masentuneita, koska he eivät olleet saavuttaneet nykyaikana täyttä potentiaaliaan. En tuntenut kuuluvani heihin. Minä en todellakaan kuulu historiaan, vaan kaukaiseen ja käsittämättömään tulevaisuuteen.
Galaktisen mittakaavan rekkamies
Tulevaisuudessa en näe itseäni taistelemassa Oortin pilvessä avaruusolioita vastaan tai pystyttämässä Yhdistyneen ihmiskunnan lippua Kepler 438b:n pinnalle. Unelmani olisi elää rauhallista elämää avaruusrahtarina. Yksinkertaisuudessaan: haluaisin olla avaruuden rekkamies. Pitkiä päiviä ja lukemattomia parsekkeja. Kuljettaisin ihan tavallista tavaraa ihan tavallisiin paikkoihin, tämä vain tapahtuisi avaruudessa. Toiminnassa yhdistyisi kaksi asiaa, joihin olen kattavasti tutustunut elämäni aikana – logistiikka ja astronomia. Tunnen eläväni väärällä aikakaudella, koska mahdollisuuteni oman avaruusaluksen ostamiseen ja tuottavan vienti-tuonti-ketjun luomiseen ovat täysin nollissa.
Kun antaa oman mielikuvituksensa elää satoja vuosia tulevaisuudessa, se johtaa onnettomaan nykyhetkeen. Applen uuden iPadin julkaisu tai Nikkei-veitsiäsi terävämpi televisio eivät tunnu missään, kun parkkeeraan jo 120 000 kilogramman alustani etuvartioaseman telakalle. Naapuriongelmasi tai kissasi rokotukset eivät valitettavasti kuulu avaruuden tyhjyyteen. Minulla ei ole millään tasolla vaikeaa nykyhetkessä, mutta syvällä sisälläni tunnen hukanneeni mahdollisuuteni olla täysin onnellinen.
Mitä jos…
Rivien välistä on voinut jo ymmärtää, että pidän tieteiskirjallisuudesta, ja olen ehkä jäänyt siihen maailmaan tuntuvasti jumiin. Allekirjoitan väitteen jollain tasolla, mutta yllättäen avaruudessa tapahtuvista logistisista ratkaisuista kirjoitetaan hyvin vähän. Muutama kirja kertoo kyllä avaruusrahtareista, mutta viimeistään kolmannessa kappaleessa heillä on universumin kohtalo käsissään. Näissä kohdin pohdin aina toimituksen kohtaloa. Joku jossain jää ilman tilaamiaan tavaroita. Olen siis huolissani kuvitteellisesta toimituksesta.
Olen täysin sinut sen tosiasian kanssa, että en pääse koskaan “alani” töihin, en ehkä avaruuteenkaan. Ihminen on kuitenkin unelmoivaa sorttia. Tuijotan siis jatkossakin taivaalle ja kysyn: ”Mitä jos olisin syntynyt tuhannen vuoden päästä?” Aina sanotaan, että unelmiaan pitää seurata, mutta ihan aluksi niistä kannattaa tehdä realistisia ja maassa toteutettavia.
