Joka kerta, kun tulen kotiin, avaan television. Ja tietokoneen. Vieressäni on myös kännykkä, jota näpräilen ajoittain. En edes muista, milloin olisin ollut kotonani ilman, että jonkinlainen elektroninen vimpain hurisisi vieressä. Minä jopa nukun tietokone vieressäni. Tätä tosin puolustelen univaikeuksillani, jotka ovat vähentyneet huijatessani itseäni vaipumaan uneen taustametelin avulla. Seli seli…
Olen lukenut useammankin tutkimuksen tietokoneen ja television tuijotuksen vaikutuksesta unen laatuun, terveyteen ja ties mihin. Uskon niiden myös olevan totta, en ajattele olevani viisaampi kuin monet tutkijat. Silti jatkan elektroniikkariippuvaisen elämää, sillä sitä minä olen ― riippuvainen.
Nuorempana luin paljon. Yksin huoneessani, ei musiikkia, ei televisiota, ei kännykkää. Ja muistan nauttineeni suuresti. Muistan ajatelleeni, että kodin sydän ja sielu on keittiö. Nykyisin minun kotini sielu on televisio. Suurimman osan aikaa en edes varsinaisesti katso sitä, se on vain taustalla pyörimässä. Seurailen sitä puolella silmällä ja puuhaan muuta. Multitaskaan, mielestäni.
Tosiasiassa en saa juuri mitään aikaiseksi, ellei lasketa yhtäaikaista facebookkailua ja Instagramin päivittelyä. Vau, todella vaikuttavaa multitaskausta.
Ajatus vain yhden asian tekemisestä kerrallaan ahdistaa. En ole silloin muka tarpeeksi tuottelias. Välillä leikittelen ajatuksella, että sulkisin kaiken muun, avaisin kirjan ja istuisin sohvalla lukemassa. Tätä ajatusleikkiä olen leikkinyt yli vuoden, kertaakaan sitä toteuttamatta. Television sulkeminen tuntuu melkein mahdottomalta. Television avaaminen sekä tietokoneen ja kaiuttimien päälle kytkeminen on minulle jo rutiini, lähes rituaalinomainen päivittäinen tapahtuma. Tämän tiedostaminen on pelottavaa. Olen todellakin koukussa. Televisio on turvallinen, tuttu, osa arkeani, osa kotiani. Puolustuksenani myös hieman osa tulevaa ammattiani, minkä varjolla koen tarpeelliseksi ”sivistää” itseäni runsaasti. Piru periköön tallentavan digiboksin ja Netflixin, jotka mahdollistavat paheeni harjoittamisen milloin tahansa.
Riippuvaisuuteni haitat näkyvät jo siten, etten saa asioita tehtyä ajallaan.
En myöskään pysty kotiin tultuani vain suoraan menemään nukkumaan, oli kello sitten kuinka paljon tahansa. Jollain tapaa olen kuitenkin tottunut asiaan, enkä ehkä osaa kokea tapaani niin suurena ongelmana.
On helppo syyttää ylitarjontaa, koulutustani ja univaikeuksiani, mutta todellisuudessa syyt ovat vain pääni sisällä. Miten helppoa olisikaan vain painaa off-nappulaa. Todella helppoa. Ja silti minä en tee sitä. Tätäkin kirjoittaessani olen katsonut kolme jaksoa Breaking Badia, siis kolme tuntia: sikamaisen pitkä aika 300 sanan kirjoittamiseen. Mutta hei, tulipahan multitaskattua. Hyvä minä.
