Mitä sinulle tulee mieleen sanasta koti? Mietitkö lapsuutesi keittiötä? Valoa, joka siivilöityi aamuisin huoneeseesi? Muisteletko ensimmäistä omaa asuntoasi ja miltä sen eteinen tuoksui, kun astuit sisään?
Minä istun kodissani Helsingin Alppilassa ja muistelen miten päädyin tänne. Pysähdyspaikkoja on ollut useita. Lapsuudenkotini, alkukotini, jälkeen olen asunut yli kymmenessä eri osoitteessa, joista muutama on tuntunutkin joltain kodintapaiselta. Mutta yhä edelleen hakiessani kuvitusta sanalle koti, mieleeni nousee asunto, jossa vietin elämäni ensimmäiset kaksitoista vuotta. Ja koska menetin tuon kodin niin kuin menetin, olen jollakin lailla etsinyt sitä uudestaan siitä lähtien.
90-luvun Soukka ei ollut Espoon viihtyisin lähiö.
Korkeita betonikerrostaloja, kallioisia leikkipihoja, hakaristigraffiteja ja asfalttinen ostari, jonka puolenkymmentä pubia syöksivät sisuksistaan toinen toistaan kolhompia ihmiskohtaloita. Ja silti siinäkin ympäristössä oli mahdollista elää ihan onnellinen lapsuus: käydä ala-astetta, leikkiä tervapataa, pyöräillä merenrantaan, kerätä vaahteranlehtiä varjoisilta kujilta, opettaa lemmikkirotta kulkemaan virkatussa talutushihnassa.
Minä ja neljä vanhempaa sisarustani asuimme äidin kanssa punatiilisessä kerrostalossa aika kaukana ostarista. Se oli hyvä talo, eikä pelkästään Soukan mittareilla. Naapurit tunsivat toisensa ja pihassa kasvoi kukkia. Leikittiin turvassa kallioilla, kunnes äiti huusi ikkunasta, että ruoka oli valmista.
Minun huoneeni oli maalattu valkoiseksi, mutta vanha rosoinen tapetti kuulsi maalin alta. Parketin naarmuista ainakin joka viides oli minun tekemäni. Iltapäivisin aurinko maalasi koko olohuoneen kullalla paljastaen kaikkialle pesiytyneen pölyn ja lian. Se varmaan valaisi myös äitini väsyneet kasvot, mutta ne eivät ole painuneet mieleeni sen kummemmin.
Oli minulla isäkin, etenkin iltaisin ja viikonloppuisin. Hän asui yksinään ostarin päälle rakennetuissa pelottavissa kerrostaloissa.
Unissani palaan vieläkin niihin rappukäytäviin. Hissi ei liiku, mutta portaita ei ole: olen loukussa. Soitan ovikelloja, mutta kukaan ei avaa . Onneksi, koska talossa asui pelkästään rikollisia, juoppoja, narkkareita – ja meidän isäparkamme.
Äidin luona oli koti. Siellä oli kiusaavia isosiskoja, läksyjä ja makaronilaatikkoa. Isän luona oli ruskea pyörivä nojatuoli, iltasatuja ja loputon määrä Jacky Makupaloja. Tykkäsin molemmista paikoista, koska ne tasapainottivat toisiaan. Ei aina voi syödä vain vanukasta ja pyöriä nojatuolissa, siitä tulee paha olo.
Mutta aika kului ja minä kasvoin. Ensin kuitenkin kasvoivat sisarukset: ne alkoivat riidellä ja muuttivat pois. Lopulta oli vain äiti ja minä, ja asunto kävi liian suureksi meille kahdelle. Muuttopäivänä sain luvan olla pois koulusta. Menin viimeistä kertaa sisään tyhjään asuntoon. Pöydälle oli jäänyt avattu paketti näkkileipää. Huoneet näyttivät valtavilta ilman tavaroitamme, ja kirjahyllyt olivat jättäneet seiniin pölyvarjot. Minusta tuntui, että olisi kuulunut itkeä, mutten saanut tirautettua kyyneltäkään. Seuraavina vuosina otin tuon vahingon kyllä takaisin.
Muutettiin lähemmäksi ostaria. Kadulta näkyi suoraan minun huoneeseeni, joten pidin verhoja aina kiinni. Asunnossa haisi tupakalta eikä vessassa ollut lukkoa.
Äiti ei tykännyt pimeästä haisevasta asunnosta, joten hän meni yhteen niistä puolenkymmenestä kapakasta ja tuli ulos vasta, kun olin jo aloittanut lukion ja muuttanut isäni luo.
Mutta se on jo tarina ihan toisenlaisesta kodista.
Olga Hario on käsikirjoittajaopiskelija, jonka omaelämäkerrallista kolumnia Kullan kallis voi lukea Taajuudesta lokakuusta lähtien.
