Sanna Liljander, 35, opiskelee toista vuottaan Aalto-yliopiston elokuvataiteen laitoksella. Hänen tiensä dokumenttien pariin ei ollut itsestäänselvä. Sanna haaveili tanssiurasta, opiskeli psykologiaa sekä työskenteli muun muassa varastovastaavana ennen kuin päätyi opiskelemaan dokumenttielokuvaa. Piti ensin elää, jotta tie dokumenttien maailmaan löytyi.
Kuva: Noora Kuparinen
Maaliskuussa 2015 Sanna istui Tampereen kansainvälisten lyhytelokuvajuhlien palkintojenjakotilaisuudessa. Kun voittaja julkistettiin, hän ei voinut uskoa korviaan. Voitto tuntui uskomattomalta, suorastaan kaamealta.
Palkitsemistilaisuuden jälkeen Sanna meni hotelliinsa pakkaamaan, mutta päättikin lähtöhetkellä palata takaisin huoneeseensa rauhoittumaan. Hän istahti sängynreunalle itkemään. Kyyneleet olivat surun ja ilon, mutta ennen kaikkea helpotuksen kyyneleitä. Risto Jarva -palkinto oli raskaiden kuukausien, isän kuoleman ja oman eron jälkeen kuin valonpilkahdus tunnelissa. Elokuvasäätiö jakaa kyseisen palkinnon vuosittain tunnustustuksena kotimaiselle elokuvalle ja sen ohjaajalle.
Etsikkovuodet veivät työpaikasta toiseen
Parikymppisenä Sanna harrasti tosissaan nykytanssia ja haaveili urasta sen parissa. Suunnitelma tyssäsi kuitenkin rikki menneeseen lonkkaan. Hän opiskeli hetken musiikkiteatteriakin, mutta päätyi lopulta luopumaan kokonaan tanssista ja musiikista.
Sanna piti vuoden miettimistauon ja työskenteli varastossa pakkaajana. Hän koki varastotyön todella palkitsevaksi ja nautti sen konkreettisuudesta. Varastolla ei tarvinnut miettiä ihmeempiä, mutta siellä kypsyi ajatus lukioaikaisen kiinnostuksen kohteen opiskelusta.
Sanna opiskelikin joitain vuosia psykologiaa ja kasvatustieteitä. Erityisesti hän näki itsensä lasten psykologina ja työskentelemässä oppimishäiriöisten parissa. Kolmekymppisenä hän oli kuitenkin jälleen uuden urakriisin edessä. Sanna oli tajunnut olevansa liian empaattinen ja herkkä psykologiksi. Hän tiedosti, että tulisi kantamaan työmurheet kotiinsa, mikäli päätyisi kaavailemaansa työhön.
Mökki Mäntyharjulla.
Toiset lähtevät etsimään itseään Intiaan, Sanna vetäytyi askeettiseen mökkielämään.
Kun Sanna luopui psykologian opiskelusta, hän halusi pohtia elämäänsä huolella ja päätti vuokrata mökin Mäntyharjun kupeesta. Hän muutti mökkiin vuoden pimeimpään aikaan, joulukuussa 2009. Se oli käänteentekevä vuosi.
Sanna pelkäsi pimeää, joten muutto yksin metsän keskelle tuntui hurjalta. Ylimääräisten valojen ja äänien sekä erilaisten virikkeiden puuttuminen sai Sannan kuitenkin ymmärtämään, että hän voi askeettisessa ympäristössä paljon paremmin. Heinäkuussa 2010 Sanna huomasi, ettei enää lukinnut vuokramökin ovea öisin. Pelot, joita hän oli kohdannut muuttaessaan mökille, oli selätetty.
Sannan mielestä ihmisiä lokeroidaan tänä päivänä liikaa tiettyihin diagnooseihin. Psykologian opintojen jättäminen ja virikkeetön mökkielämä saivat Sannan viimein tajuamaan, että hän on ihmisenä erityisen herkkä. Hänelle tieto erityisherkkyydestä oli vapauttava. Hän osaa nyt suhtautua itseensä armollisemmin, kun tunnistaa luonteenpiirteensä ja antaa itselleen välillä tilaa ja aikaa.
Leffamaailmaan pikkuhiljaa
Metsän keskellä asuessaan Sanna täytti maagiset 30 vuotta. Hän alkoi suunnata katsetta sopiviin töihin. Hänen Mäntyharjulla asuvalla ystävällään oli ohjelmatuotantoyhtiö. Ystävä ehdotti Sannalle työtehtäviä yrityksessään ja koulutti Sannan vetämään elokuvatyöpajoja ja lasten leffaleiriä. Samoihin aikoihin mökin omistajat olivat laittamassa sitä myyntiin, joten Sanna alkoi etsiä uutta kotia Helsingistä.
Sanna pääsi satunnaisessa työssään ohjelmayhtiössä myös leikkaamaan lyhyitä videonpätkiä ja totesi pitävänsä editoimisesta. Lisäksi hän muisti, miten Anu Kuivalaisen dokumentti Orpojen joulu oli tehnyt häneen jo 13-vuotiaana vavisuttavan vaikutuksen. Sanna alkoi suhtautua eri tavalla elokuvien tekemiseen; ehkä hänkin voisi tehdä elokuvia. Keväällä 2011 Sanna alkoi kehitellä ajatusta elokuva-alan opintoihin pyrkimisestä.
Menestystä heti ensimmäisestä kouluprojektista
Sanna pääsi opiskelemaan Metropolian elokuvan koulutusohjelmaan 2012. Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän toteutti menestyksekkään lyhytdokumenttinsa Jää, joka kertoo masennuksesta ja ystävyydestä. Toinen menestystä saavuttanut dokumentti syntyi pitkän ajatusprosessin jälkeen lähes vahingossa.
Sanna oli työstämässä kouluprojektia, kun hän kuvatessaan tajusi, että oli löytänyt jo pari vuotta hakemansa äitiyttä koskevan sisällön. Risto Jarva -palkinnonkin voittanut lyhytdokumentti Onni kuvaa äitinä olemisen arkea.
Metropoliassa opiskellessaan Sanna tajusi, että dokumentit olivat enemmän hänen juttunsa kuin fiktiivinen elokuvakerronta, johon kyseisen oppilaitoksen opetus ensisijaisesti keskittyi. Sanna pääsi opiskelemaan Aalto-yliopistoon dokumentaarista elokuvaa vuonna 2014.
Dokumentista Jää, joka kertoo masennuksesta ja ystävyydestä.
Itsensä löytänyt
Sanna on nyt vihdoinkin löytänyt oman alansa sekä paikkansa samanhenkisten joukossa. Seuraavan kymmenen vuoden aikana hän aikoo saada taiteen maisterin paperit ja toivoo saavansa työskennellä elokuvien ohjaajana sekä leikkaajana.
Äitiys on aihe, jota Sanna haluaa työstää vielä lisää. Parhaillaan hän tekee dokumenttia lapsettomuudesta ja lapsen hankkimisesta ilman kumppania. Äitiys tai se, että ei ole äiti, on kipukohta, johon Sanna haluaa rohkeasti pureutua. Puhukoot hänen dokumenttinsa lisää puolestaan.
- Paras opiskelijaelokuva, Pärnun kansainväliset elokuvafestivaalit
- Paras kuvaus, Autumn in Voronet Film Festival, Romania
- Kunniamaininta, Scottish Mental Health Arts & Film Festival
- 2. sija, Mental Health Art Week 2014, Helsinki
- Risto Jarva -palkinto, Tampere Film Festival
- Paras elokuva, Artova Film Festival, Helsinki
- Kunniamaininta, Hampurin kansainväliset lyhytelokuvafestivaalit
- Paras opiskelijaelokuva, Blue Sea Film Festival
- Tuomariston erityispalkinto, International Film Festival Kratkofil Plus
Dokumentista Onni, joka kertoo äitinä olemisen arjesta.
