Rap-artisti Daikini eli Lauri Kemppainen on kuiluuntuijottelija, joka näkee maailman raskasmielisessä valossa. Synkkyyden lisäksi hän näkee myös toivon ja kauneuden. Rakkauden voiman ja nihilismin kiusauksen kamppailu sävyttää hänen taidettaan.
Lauri Kemppainen räppää uudella levyllään kuolemasta, onnellisuudesta ja Suomen jalkapallomaajoukkueesta. Yhdistelmä kuulostaa juuri yhtä ennalta-arvattavalta kuin Kemppaisen muukin tuotanto: hän on freelancerkirjoittaja, väitöskirjaa viimeistelevä uskonnonfilosofi, rap-muusikko ja seurakuntapappi. Lisäksi hän on tehnyt Pappi-nimellä spoken wordia, johon hän yhdisti huutoa ja metallimusiikkia.
Kainuusta kotoisin olevan rap-artistin musiikki on toisenlaista kuin räppäreiltä on totuttu kuulemaan. Daikinin musiikki ei juuri pidä sisällään perinteisiä räppikliseitä tai rakkaushöpinää:
”Teen musiikkia aiheista, jotka ovat minulle kiinnostavia. En muista aikaa, jolloin en olisi ajatellut Jumalaa.”
Vaikka Daikini räppää eksistentiaalisista kysymyksistä, Kemppaisen tausta ei ole kristillisessä skenessä. Musiikinteko alkoi kainuulaisella nuorisotalolla. ”En koskaan ole ollut perinteinen laulaja, vaikka soitinkin pianoa ja saksofonia. Huutaminen ja räppääminen ovat minulle luontevampia tapoja ilmaista itseäni”, Kemppainen kertoo.
Koska Daikinin kappaleissa käsitellään Jumalaa, hänet olisi helppo luokitella gospel-artistiksi. ”Mä vaan teen sitä, mitä teen. Jos joku sanoo mua gospel-artistiksi, niin mikä ettei – olen sitten gospel-artisti, joka käsittelee kappaleissaan pääasiassa kuolemaa, nihilismiä ja väkivaltaa.”
Daikinin räpissä voi kuulla samankaltaisuuksia Paperi T:n ja Palefacen tuotannon kanssa. Jotain hengenheimolaisuutta voi löytää myös esseisti Antti Nyléniin. Kemppainen kokee vertailun heihin kohteliaisuutena. ”Kun luin Nylénin Vihan ja katkeruuden esseet, rupesin kasvissyöjäksi. Paperi T on tuonut suomenkieliseen räppiin uusia kulttuurisia vivahteita, ja Palefacea olen arvostanut aina. Se, mikä minut erottaa muista suomenkielisistä räppäreistä, on vahva teologis-filosofinen utu, joka leijailee kappaleissani. Koen olevani enemmän mystikko kuin aktivisti. Vereni vetää enemmän sisäänpäin kuin ulospäin. Käsittelen kappaleissani sitä, mikä ajaa minut uskomaan Jumalaan.”
Kuva: Mika Nuorva
Kemppaiselle suomalaisuus on mielenmaisema. Hän pitää itseään ”virsikirjarunoilijana”, jolle kielen kauneus on tärkeää: ”Kai se on sellaista romantisoitua suomalaisuutta, jossa pieni ihminen huutaa Jumalansa puoleen metsälammen rannalta.”
Myös Kemppaisen teksteissä huokuu vanha kieli. Kappaleessa Suomi sydämessäni hän räppää näin: ”Hauras oon, Herrani, sieluuni saakka/Kangistuu askel, niin raskas on taakka/Salpautuu henkeni kai tänä yönä/Ahdistus palttoona, pelkoni vyönä/Sirkutus tauoton korvia särkee/Kauneuden kaiutkin kilpistyy järkeen/Kilpojen kurimus kurmottaa miestä/Verkkojen hiertämät täyttyvät hiestä”
”Onhan tämä sellaista kirjakieliräppiä”, Kemppainen myöntää.
Mutta millaisten asioiden vuoksi joulukuussa 2015 sitten pitäisi huutaa? ”Kyllähän ne ovat perinteisiä vihervasemmistoon kallellaan olevien räppäreiden huolenaiheita; sitä, etteivät yhteiskunnallinen epätasa-arvo ja varallisuuserot lisääntyisi. Tietysti se, että pienen ihmisen ääni tulisi kuulluksi. Mulla ei ole kauhean omaperäisiä ajatuksia yhteiskunnallisista asioista. Sympatiseeraan Palefacea näissä asioissa. Talouskasvumantran hokeminen mietityttää. Olen huolissani pakolaiskriisin nostamista kysymyksistä. Toivon, että rajat kiinni -asenteet eivät kovennu, ja että emme joudu näkemään avoimen rasismin salonkikelpoistumista.”
Kemppainen vierastaa myös tämän hetken self help -kulttuuria, jossa ajattelu lähtee siitä, miten ihminen rakentaa itselleen täydellisen elämän juomalla smoothien aamulla ja käymällä kuntosalilla miettien, miten hyvä omassa kehossa on olla. ”Mä mietin, että samaan aikaan joku on jossain kellarissa vangittuna ja raiskattavana. Sitäkin maailma on. Joka hetki jossain syödään antiloopin vasa elävältä. Katson maailmaa ja näen sen rujouden. Nämä asiat tulevat ihon alle, vaikka itse olen saanut elää hyvää elämää suojatussa ympäristössä. Se on antanut mahdollisuuden ajatella suuria filosofisia kysymyksiä.”
Uudelle Daikinin Jumaluusoppinutta räppiä -levylle Kemppainen on pyrkinyt tuomaan kevyempiä sävyjä. Yksi biisi on esimerkiksi tosiaan tehty Suomen jalkapallomaajoukkueelle. Toki mukana on mystisempääkin tavaraa. ”Oon joskus miettinyt, että joku, joka ei ole koskaan tavannut minua, saa kappaleitteni kautta minusta aika synkän kuvan. Mutta kyllä mäkin katselen Suomen huutokauppakeisaria ja syön sipsiä sohvalla”, Kemppainen naurahtaa.
