Mitä jos kaiken tämän maahanmuuttoon liittyvän älämölön keskellä pysähtyisimme hetkeksi ajattelemaan? Viettäisimme päivän tai pari, ehkä viikonkin huutelematta kärkkäitä mielipiteitämme sosiaalisessa mediassa ja miettisimme, mistä tässä kaikessa on kyse. Pohtisimme vaikka, mitä suomalaisuus on.
Onko suomalaisuutta edes olemassa?
Kansallisen identiteetin määritteleminen on hankalaa, liki mahdotonta. Voimme puhua sisusta, saunasta ja Sibeliuksesta. Tai Kalevalasta, Seitsemästä veljeksestä ja Uuno Turhapurosta. Jääkiekosta ja vuoden 1995 maailmanmestaruudesta. Lordin euroviisuvoitosta. Voimme vahvistaa stereotypiaa suomalaisista sisäänpäin kääntyneinä hiljaisina juoppoina.
Mitään näistä asioista ei tosin liitetty suomalaisuuteen 1800-luvun alkupuolella, kun Elias Lönnrot etsi vastausta edellä mainittuun kysymykseen ja kokosi kansanrunoista Kalevalaa. No, myönnetään. Ehkä alkoholilla oli jo silloin osuutta asiaan.
Kansallinen identiteettimme on kovin nuori ja se muuttaa muotoaan jatkuvasti. Eikä suomalaisuuden käsite koskaan määritä aukottomasti koko kansakuntaa.
Minulle suomalaisuus on enemmänkin tila, jonka me kaikki Suomen rajojen sisäpuolella asuvat (kansallisuudesta riippumatta) yhdessä rakennamme. Suomalaisuus on siis jonkinlainen elinpiiri. Siihen sisältyvät yhteiset säännöt ja normit, jotka kehittyvät sitä mukaa, kun sukupolvet vaihtuvat ja väestörakenteemme muuttuu.
Yhdistän suomalaisuuteen vahvasti esimerkiksi luonnon läheisyyden ja tietyt tavat, kuten saunomisen ja kesämökkeilyn. En silti ajattele, että tällaiset asiat jotenkin määrittäisivät yksittäisen ihmisen suomalaisuutta.
En tiedä olenko isänmaallinen tai olisinko valmis tappamaan tämän maan puolesta. Silti koen yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun seuraan Suomen palloilumaajoukkueiden ja yksilöurheilijoiden otteita maailmalla. Onko siinä jotain paradoksaalista? Ehkä.
Paradoksaalista on myös se, että ajatus kansallisvaltiosta on globalisoituneessa maailmassa jossain määrin vanhentunut, mutta samaan aikaan kasvattanut suosiotaan.
Miten sinä määrittelet suomalaisuuden? Todennäköisesti eri tavalla kuin minä. Juuri siinä on tämän kaiken ydin.
Käsitykselläni suomalaisuudesta ei ole laajemmassa mittakaavassa mitään merkitystä. Suomalaisuutta ei voi omistaa. Minun Suomessani -alkuiset kannanotot ovat järjettömiä – oli lausujana sitten Krista Kosonen tai Teuvo Hakkarainen. Pitäisi puhua meidän Suomestamme, johon kuuluvat kaikki, jotka tänne ovat syystä tai toisesta päässeet tai joutuneet.
Suomalaisuutta ei saisi valjastaa minkään poliittisen ideologian keppihevoseksi. Vajaa sata vuotta sitten niin tehtiin tuhoisin seurauksin, mutta se onkin jo toinen tarina.
Kirjoittaja on Taajuuden päätoimittaja, jonka kahden viikon välein ilmestyviä kolumneja voi lukea täältä.
