Vuosi sitten keväällä päätin, että en päästä itseäni hyppäämään aidan yli matalasta päästä, vaan asetan tavoitteet korkeammalle, ja pyrin opiskelemaan media-alaa ammattikorkeakouluun. Tuntui, että oli oikea aika tehdä haaveista totta.
Aloitin opinnot Metropoliassa ekaluokkaisen innolla. Vastapakattu reppu järjestyksessä marssin uuteen opinahjoon huomatakseni, että ammattikorkeakoulun medianomi-opinnoissa kirjoilla ei ole juuri roolia. Sen sijaan kädet työnnetään saveen, ja ne myös pidetään siellä lähes jatkuvasti.
Jaksoin syksyn ajan tehdä muistiinpanoja vihkoon ahkerasti, sitten huomasin, että osa opettajista jakoi materiaalit tuntien jälkeen opiskelijoiden käyttöön koulun verkkosivuilla. Siitä huolimatta kului pitkä aika siihen, että uskalsin jättää muistiinpanovälineet kotiin.
Itsenäisen työskentelyn suuri määrä yllätti. Odotin huomattavasti enemmän ohjattua opiskelua. Ammattikorkeakouluihin kohdistetut säästöt ovat puraisseet lähiopetustunneista karkeasti arvioituna kolmanneksen. Se näkyy kyllä — erityisesti hiljaista tietoa jää siirtymättä opettajilta, käyttömestareilta ja vierailevilta luennoitsijoilta oppilaille. Jos opiskelija osaa kysyä, tietoa kyllä saa.
Odotin ensimmäiseltä vuodelta enemmän käytännön perehdytystä muun muassa studiotekniikkaan, valaisuun ja kameran anatomiaan. Näiden asioiden hallitsemista ei edellytetä ennen kouluun pääsemistä. Saadun kurssipalautteen perusteella nämäkin kuuluvat pääasiassa itsenäisen opiskelun piiriin. Onneksi toukokuussa viimeisellä kurssilla, viimeisenä kurssipäivänä, vieraileva opettaja piti oma-aloitteisesti kameran anatomiasta käytännön harjoitukset. Studion käyttömestarin riemuksi purimme ja kasasimme yhden monikamerastudion kameroista. Tämä oli yksi vuoden parhaista opetussessioista.
Huippuna on mainittava myös kevään mobiilireppari-kurssi. Tuo kurssi oli tätä päivää sovelluksineen! Kynnys videoiden tekemiseen madaltui huomattavasti.
Pääasiassa vierailevat opettajat ovat, joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, tuoneet opetukseen kaivattua tuulahdusta työelämän arjesta. Lisäbonuksena vierailevat opettajat kasvattavat myös opiskelijoiden kontaktiverkostoa. Hyvä verkostoituminen on tärkeää tulevaisuutta ajatellen.
Oma rooli luokassa ja toisaalta rooli vanhempana opiskelijana on myös alkukankeuden jälkeen löytänyt uomansa. Nyt olen yksi muiden joukossa, ilman eri vapauksia tai vaateita, myös opettajille. Isompaa ikäeroa en muiden kiusaksi muista onneksi itsekään mainita.
Tänä vuonna olen hypännyt epämukavuusalueelle viikoittain. Huolimatta siitä, että jatkuva oppiminen vaatii työtä, onnistumisia ja epäonnistumisia, stressi on pysynyt kohtuudella hallinnassa. Opiskelu opettaa myös kuuntelemaan omia voimavarojaan. Enää en pohdi sitä, mikä määrä työtä riittää tavoitteeseen pääsemiseksi. Nämä opiskelutehtävät ovat olleet näillä taidoilla ja istumalihasten voimalla tehtävissä. Motivaatiota on kosolti jäljellä ensi vuoteen ja kesäkurssejakin on tullut ahnehdittua parinkymmenen opintopisteen verran.
Kuluneen vuoden aikana on kuitenkin vahvistunut tunne siitä, että vain löyhästi alaan liittyvien täytekurssien suorittaminen ei innosta, ei itseä eikä monia muitakaan opiskelijoita. Ei, vaikka olisikin perusutelias luonteeltaan ja haluaisi tutkinnon ajallaan valmiiksi. Opiskeluajan haluaa käyttää niihin asioihin, joista on tulevaisuudessa selkeää hyötyä. Asioihin, joissa on selkeästi tarvetta kehittymiselle.
Todettava on, että paljon tietoa on tarttunut hattuun itsenäisestä työstä huolimatta. Oppimista ei voi näemmä estää. Varsinkaan, kun oppimiselle altistus tapahtuu koulun läsnäolovaatimuksen vuoksi, tai siitä huolimatta, sopivan säännöllisesti.
Kuva: Juho Istolainen
Kolumnisarja päättyy. Katri Ojanen on entinen ostaja ja nykyinen media-alan opiskelija. Kolumnisarjassa kerrotaan alanvaihdosta, arjesta ja opiskelusta nuorempien joukossa 46-vuotiaan perheellisen naisen näkövinkkelistä. Lue edellinen osa täältä.
