Antti Hurskainen kirjoitti esseen, jossa vertasi Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja Timo Hännikäisen Lihamylly-teosta, ja koki vertaavansa ”kahta ääripäätä.” Hurskainen itse mahdollisesti uskoo olevansa puolueeton osapuoli, siinä mukavasti keskellä seisova tolkun ihminen, joka huomioi molempien kannat ja nyökyttelee ymmärtäväisesti.
Kyseessä ei kuitenkaan ole kaksi ääripäätä. Timo Hännikäinen on rasistisista ja sovinistisista lausunnoistaan tunnettu valkoinen mieskirjailija, joka kirjoittelee vihapuhetta tihkuvia viestejä Naisasialiiton Unionin ja Naisten linjan Facebook-sivuille. Koko Hubara taas rodullistettu bloggaaja, joka ottaa aktiivisesti kantaa rasismiin ja ihmisoikeuskysymyksiin. Siinä missä Hännikäinen hyökkäilee hyvinkin hyväosaisena miehenä itseään sorretumpien ihmisten kimppuun, Hubara enneminkin puolustautuu osoittelemalla yhteiskuntamme rasistisia rakenteita ja puhumalla kokemuksistaan ääneen.
Näköjään epäkohtiin puuttuminen – vaikka ne koskisivat myös häntä itseään – tekee ihmisestä jotenkin kiihkomielisen.
Hurskainen ei valitettavasti ole ääripää-tulkintansa kanssa yksin. Kovin moni muukin suomalainen jakaa ihmiset esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä seuraaviin lokeroihin: äärioikeisto, tolkun ihmiset ja ”äärivasemmisto”. Äärioikeistoon kuuluvat ne, jotka heittelevät vastaanottokeskusta polttopulloilla lakanat päällä. ”Äärivasemmistoon” taas lukeutuvat ne, jotka järjestävät mielenosoituksia turvapaikanhakijoiden puolustamiseksi ja kritisoivat äänekkäästi äärioikeiston toimintaa. Tolkun ihmiset eivät sano mitään, koska kyllä heitä viisaammat ihmiset tietävät nämä asiat paremmin.
He ovat maltillisia, eivätkä missään nimessä kutsu äärioikeistoa natseiksi, koska se on niin kauhean ikävä sana.
Heidän mielestään äärivasemmistolaiset, joilla on liian lyhyt otsatukka ja nenärengas, ovat ihan yhtä pahoja kuin äärioikeistolaiset, koska suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuuskin on tavallaan rasismia.
Todellisuudessa tolkun ihmiset, eivät kuulu maltillisten ja objektiivisten ihmisten ryhmään. He ovat niitä ihmisiä, jotka näkevät kun sen silmälasipäisen tytön vaatteet piilotetaan liikuntatunnin jälkeen tai kun isommat lapset työntävät pienemmän päätä vessanpönttöön, eivätkä he tee mitään. He ovat hiljaisia hyväksyjiä, jotka vaikenemisellaan ja käännetyillä katseillaan mahdollistavat sen, että muita vahingoittavat ääriajattelijat saavat jatkaa heikompiosaisten sortamista.
Epäkohtien ääneen sanomisessa ei ole mitään pahaa, eikä kukaan kuole, jos sanot rasistisia mielipiteitä laukovalle tuttavalle, että lopeta. Maailmaa ei muuteta nyökyttelemällä. Ihmisillä on puuttua epäkohtiin (edes niihin arkisiin ja pieniin) ja olla jopa vihaisia, eikä sen pitäisi tehdä kenestäkään yhteiskuntarauhan vihollista tai kiihkomielistä riehujaa.
Kirjoittaja on käsikirjoittajaopiskelija, jonka harrastuksiin kuuluvat someaktivismi ja koirien bongailu kadulla.
