Suomi on sadassa vuodessa kivunnut köyhästä takapajulasta kansainväliseksi hyvinvointivaltioksi. Sotien jälkeen maata on rakennettu sisulla ja tahdonvoimalla. Tulevaa ei voi kuitenkaan rakentaa arvostamatta menneisyyttä.
Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys.
Ei todellakaan.
Muutama vuosi sitten luin Laila Hirvisaaren romaanisarjan Lehmusten kaupunki, joka kertoo 1900-luvun alusta sodan jälkeisiin vuosiin asti. Mieleenpainuvinta kirjoissa oli juuri sota-aikaan sijoittuvat tapahtumat. Tuntui, että kirjaa lukiessani elin itsekin pula-aikaa. Huomasin pohtivani kauppareissulla, mitä elintarvikkeita olisi siihen aikaan ollut saatavilla erilaisia kuponkeja käyttäen, ja miten pienikin palanen kangasta hyödynnettiin sota-aikana, jolloin pulaa oli kaikesta. Lisäksi oltiin kiitollisia pienistäkin ilon hetkistä.
Tänä päivänä ei Suomessa ole pulaa mistään. On ruokaa, vaatteita ja yltä kyllin kaikenlaista sisustustavaraa ja härpäkettä saatavilla. Elämme runsauden pula-aikaa – ja silti valitamme.
Erityisesti romaanisarjassa kosketti Hirvisaaren omistuskirjoitus sota-aikaan viitaten: ”jotta muistettaisiin, eikä tulevat sukupolvet joutuisi kokemaan sotaa enää koskaan”.
Verellä ja hiellä rakennetusta hyvinvointivaltiostakin on tullut itsestäänselvyys.
Voin vain kuvitella mitä sota on. Siihen se toivottavasti jääkin, kuvitelmien varaan.
Isoisäni kertoi lapsilleen sen verran sodasta vahvalla karjalan murteellaan, että ”Summan sankareit hän olt”. Isoisäni veli kirjoitti artikkelin Kansa taisteli -lehteen, jossa hän kertoi muun muassa ukin olleen tunnettu omassa joukkueessaan siitä, että mihin hän kiväärinsä kanssa meni, tuli etulinjaan tilaa; suolaaja-Tomiksi häntä kuulemma kutsuttiin.
Sodan lopussa isoisä jäi sotavangiksi joutuen Venäjälle vankileirille. Vielä vuosienkin jälkeen sodasta hän heräsi öisin huutaen ”Rukiver” (kädet ylös).
Sodan traumoista hän kärsi lopun elämäänsä.
Kerrotaan, että sodan seuraukset voivat ulottua kolmanteenkin sukupolveen asti. Sodan arvet ovat siis vielä hyvinkin läsnä meissä suomalaisissa.
Mennyt sata vuotta voitaisiin tiivistää tähän vanhaan sanontaan: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua, olkaamme siis suomalaisia!
Silti tuntuu, että itsenäisyydestä on tullut itsestäänselvyys, samoin kuin verellä ja hiellä rakennetusta hyvinvointivaltiostakin. Heikompien hyväksi rakennettua tukirumbaa pidetään jo kansalaisoikeutena. Mikään etu ei kuitenkaan saisi olla itsestäänselvyys; etuuden tuomaa velvollisuutta ei aina huomata.
Siksi on hyvä muistaa sotiemme veteraaneja, ja niitä uhrauksia, mitä sota vaati. Kiitos heille kaikille!
#Suomi100 – kohotan sinulle lähdevesimaljan! Parasta sinussa on luonto: vänkyräiset männyt, sorjat koivut ja ikivihreät kuuset. Heleän siniset järvet ja valkoinen pilven hattarainen taivas. Olen iloinen ja ylpeä ihanan ”vaikeasta” suomen kielestämme, joka tekee meistä juuri meidät kirosanoineen ja tönkköine lauserakenteineen.
Mennyt sata vuotta voitaisiin tiivistää tähän vanhaan sanontaan: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua, olkaamme siis suomalaisia”! Tänä päivänä monen tuntema suomalaisuus on murroksessa, jonka sulattelu vie vielä aikaa. Sydämestäni toivon kuitenkin, että tulevaisuudessakin saamme olla ikivehreitä tai sinivalkoisia suomalaisia. Muutoksen kourissa ei voikaan takertua menneisyyteen, mutta siihen pitää kasvaa unohtamatta, että mikään saavutettu ei saa olla itsestäänselvyys.
Onnea 100-vuotias Suomi, onnea meille suomalaisille!
