Millaista on odottaa pakkasessa julkista kulkuneuvoa maanantaiaamuna? Minne maanantaimatkustajat ovat matkalla ja mitä heidän mielessään liikkuu? Päätin ottaa selvää.
Sunnuntai-iltana julkaisin Instagram-storyssani yksioikoisen kyselyn siitä, mitä saisin maanataiaamuna vastaukseksi reportaasissani. Antamani vaihtoehdot olivat ”filosofisia vastauksia” tai ”turpaan”. Seuraajistani yli 80 prosenttia vastasi ”turpaan”.
Näistä lähtökohdista suuntasin aamulla puoli neljän jälkeen Hakaniemen torille. Talven kirein pakkasaamu oli vastassa uloslähtijää. Hakaniemen tori osoittautui tyhjäksi, joten suuntasin kotoani toiselle puolelle Kallion reunaa. Ylittäessäni Helsinginkatua liikkeellä oli vain pari koiranulkoiluttajaa .
Pian Helsinginkadun ja Sturenkadun risteyksen raitiovaunupysäkille ilmestyi mies. Ensimmäinen jututusyritys kaatui kuitenkin raitiovaunun tuloon.
Lähestyin seuraavaakin mieshenkilöä yhtä ennakkoluulottomasti ja vastaanotto oli asiallinen sekä mukava. Kari suostui ensimmäiseksi kuvattavaksi. Hän oli matkalla töihin ravintola-alan hommiin ja totesi maanantaiaamun olevan se viikon vaikein.
”Pitää saada koneet taas käyntiin.”
Noustessaan raitiovaunuun Kari huikkasi vastauksen kysymykseeni maanantaiaamun unelmista:
”Ei oo.”
Seuraavaksi matkani taittui takaisin Hakaniemen torille. Suurin osa bussilinjoista oli aloittanut liikennöintinsä yön jälkeen. Josko nyt onnistaisi paremmin kuin aikaisemmin?
Ensimmäinen torin pysäkiltä tapaamani nainen suostui mielellään mukaan reportaasiin, mutta jälleen haastattelutilanne keskeytyi hänen bussinsa tultua. Seuraavaksi useampi naishenkilö kieltäytyi kohteliaasti osallistumasta. Suostuttelut eivät auttaneet – maanantaiaamuna ei ilmeisesti mieluusti poseerata kuvissa.
”Jos tästä viikosta tulisi vähän parempi kuin viime viikosta.”
Jatkoin matkaani kohti Hakaniemen hallia ja metron sisäänkäyntiä. Sisäänkäynnin lähellä olevalla pysäkillä oli joku odottamassa bussia.
Lämpimästi tummiin vaatteisiin pukeutunut nainen suostui kuvattavaksi tähyillessään samalla Pitkällesillalle. Ulla oli matkalla töihin Vantaan Hakkilaan. Hän työskentelee konservaattorina Museovirastolla.
”Jos tästä viikosta tulisi vähän parempi kuin viime viikosta. Viime viikolla kaikki tuntui menevän pieleen”, unelmoi Ulla.
Pujahdin pakkasesta Hakaniemen uudistettuun metrotunneliin. Alhaalla laiturilla katutason vallitsevaan synkkyyteen piristystä toi pirtsakkaan vaaleanpunaiseen asukokonaisuuteen pukeutunut rouva.
Pirjo oli matkalla Rautatientorin Motivukseen salille. Aikainen liikkeellelähtö ei ollut vienyt häneltä energiaa, vaan päinvastoin. Pirjo piti omia maanantaiaamun unelmiaan arkisina.
”Myöhemmin päivällä on tarkoitus lähteä mieheni kanssa käymään Turussa toisella asunnolla.”
Päätän jatkaa matkaa Pirjon kanssa Rautatientorille. Sieltä voisi löytää Helsingin neljännen julkisen kulkuneuvon matkustajan.
”Kevättähän tässä nyt unelmoidaan.”
Aseman päälaitureilla on tyhjää. Yksi mies seisoskelee kuitenkin laiturilla. Hän tuntuu syövän kiireettömästi aamupalaa.
Aamun pitkäkestoisin ja rauhallisin juttutuokio alkaa. Valtter on matkalla Joensuuhun työmatkalle. Hän työskentelee arkkitehtinä ja tarkoituksena on tavata suunnitteluryhmä, joka kehittää uutta ammattikoulua. Valtter tiedustelee uteliaana, kuinka minua on onnistanut kuvattavien saaminen reportaasiin.
Valtter naurahtaa hyväntuulisesti kysymykselleni unelmista.
”Kevättähän tässä nyt unelmoidaan, että näkisi aurinkoa ja lämpöä. Pienempiä voisi olla, että saisi tapaamisessa hyvän yhteisymmärryksen projektin kannalta.”
Valtter nousee vastauksen jälkeen junaan, joka lähtee liikkeelle muutaman minuutin päästä.
Helsinkiläinen on selvästi tottunut järjestelmällisyyteen. Maanantaiaamu soljuu eteenpäin kellon tarkkuudella. Kaupunkilainen ei maalaile suuria pilvilinnoja taivaalle viikon ensimmäisenä päivänä. Unelmat ovat hyvin käytännönläheisiä ja arkisia, jos niitä edes on.
Vahvimmin mieleeni jäivät ihmisten iloiset hymyt ja vastaukset huomenta-toivotuksiini. Töykeää tai epäkohteliasta vastausta en saanut keneltäkään.
Reportaasia varten lähestyin reilua kymmentä ihmistä.