Kävellessäni Kiasman ylimpään näyttelykerrokseen en osannut arvata, mikä minua odottaa. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olin nykytaiteen museossa käynyt. En ole taidekriitikko tai väitä edes aina ymmärtäväni nykytaidetta. Joskus se on mielestäni yliampuvaa, joskus taas kaunista ja puhuttelevaa, joskus rumaa. Ennen kaikkea nykytaide on hyvin erilaista kuin klassinen taide, ja siitä itse pidän.
Kiasman yksityisnäyttelyssä on thaimaalaisen Korakrit Arunanondchain näyttely ”with history in a room filled with people with funny names”. Näyttelytilaan astuessani kaikki aistini heräävät. Huoneessa on ensisilmäyksellä jännän muotoisia taideinstallaatioita. Kaiuttimista kuuluu vahva hengityksen ääni ja sen pulssin tahdissa installaatioiden lasielementit sykkivät valoa ja näyttelytilan valot himmenevät tai kirkastuvat. Ihan kuin teoksilla olisi oma henki.
Tämä jopa post-apokalyptinen maailma tempaisee minut mukaansa ja saa minut tutkimaan teosten yksityiskohtia mielenkiinnolla. Teokset on koottu erilaisista hylkytavaroista. Vanhoja farkkukankaan paloja, kasvien juuria, kookospähkinöitä ja putkia, missä liikkuu sinistä nestettä. Miten jokin näin sekava teos voi olla kaunis ja moniulotteinen?
Teoksia tarkastellessa pohdin, millaisia ajatuksia ja tunteita taiteilija on halunnut herättää hylkytavaroista tehdyillä teoksillaan. Itselleni vahvana tulee ajatus siitä, miten materialistisessa maailmassa me ihmiset oikeasti elämme ja mitä kaikki tämä romu, lika ja tuhlailu tekevät planeetallemme.
Jatkaessani näyttelytilassa eteenpäin edessäni on seuraava installaatio, mikä koostuu useasta lasivitriinistä. Tämä teos on ”house” -osuus kolmiosaisesta teoksesta. Vitriineissä on simpukoista tehtyjä kehyksiä, nenäliinakoteloita, käsin maalattu silkkipusero sekä pinoihin koottuja esineitä. Esineet ovat Tipyavarna Nitibhonin – taiteilijan muistisairaan isoäidin – valmistamia.
”Teos herättää minussa ajatuksen siitä, että kun ihmisestä aika jättää, kaikki materia mitä hän omistaa, kaikki mitä hän on elämänsä aikana tehnyt, jää jälkeen merkityksettömänä.”
Taiteilija haluaa tällä teoksella tuoda ilmi sen, miten aivojen ikääntyessä tietoisuudesta tulee abstraktimpaa. Teos herättää minussa ajatuksen siitä, että kun ihmisestä aika jättää, kaikki materia mitä hän omistaa, kaikki mitä hän on elämänsä aikana tehnyt, jää jälkeen merkityksettömänä. Isoäiti esiintyy myös teokseen kuuluvalla videolla, mikä tukee esineiden tarinaa.
Kävellessäni näyttelytilaa eteenpäin kulman taakse, aukeaa kaunis näkymä kansalaistorille ja hämärtävään iltaan.
Näyttelyn ”painting” -osuus muodostuu suuresta, koko seinän täyttävästä maalauksesta, viidestä puetusta mallinukesta ja maahan asetellusta rottapuvusta. Maalaus sisältää osia taiteilijan aikaisemmista teoksista. Sitä katsoessa mieleeni tulee vahvasti maailman lopun tunne ja pelko.
Mallinuket ovat puettuina farkkukankaasta tehtyihin vaatteisiin. Nämä vaatteet ovat esiintyneet taiteilijan videoteoksissa ja performansseissa. Maassa makaava rottapuku on Arunanondchain itse tekemä, ja se edustaa lajia, mikä ottaa ihmisen paikan tulevaisuudessa, kaiken meidän pois heittämämme romun seassa.
Astun ulos Kiasman ovesta yllättyneenä voimakkaista tunteista, joita näyttely herätti. Kauniin ja ruman sekä kylmän ja lämpimän kohtaaminen varmasti koskettaa kaikkia näyttelyssä kävijöitä.
Näyttelyn sanomaa on vaikea pukea sanoiksi, koska sen tarjoama aisteja puhuttava maailma on koettava itse. Vahva kokemuksellisuus kaikkinensa on yksilöllistä ja jättää kävijöihin varmaan monenlaisia tunteita ja ajatuksia.
Korakrit Arunanondchai
with history in a room filled with people with funny names
Kiasma 29.9.2017 – 18.3.2018
