Kokenutkin kirjoittaja törmää joskus ideapuutteeseen. Aluksi se on hermoja raastavaa, mutta kun siitä pääsee yli, on tunne sanoinkuvaamaton.
Perhana. Taasko se iski? Pää lyö täysin tyhjää. Jopa se aivojen sisällä ainiaan suriseva kärpänen on ilmeisesti siirtynyt tuonpuoleiseen. Sydän hakkaa nopeammin. Turhautuneisuuden tunne raapii pääkoppaani sietämättömällä volyymillä.
Journalistin työ on jatkuvaa mietiskelyä ja ideointia. Mistä voisin tehdä seuraavan jutun? Mikä on ajankohtaista? Mikä kiinnostaa ihmisiä? Mikä minua kiinnostaa? Valitettavasti aina niitä ideoita ei synny edes kirveen kanssa. Joillakin tämä ilmiö tapahtuu harvemmin, toisilla useammin. Olen yksi viimeiseksi mainituista. Ja se hatuttaa vietävästi.
Kirjailija Taija Tuomisen mukaan ideoita on joka puolella – mutta mitä tehdä, kun sekään ei riitä?
”Avaan kännykkäni, vaikka tiedän sen johtavan turmioon.”
Takaisin nykyaikaan. On ilta, makaan sängylläni tietokone sylissäni. Pehmolelupandani, Kalevi nimeltään, mulkoilee minua omituisesti vierelläni. Kämppikseni pelaa tietokonetta viereisessä huoneessa ja huutaa kuulokkeisiinsa.
“Turpa kiinni, yritän keskittyä!” huudan hänelle.
Ehkä musiikki saisi ajatukseni liikkeelle. Laitan John Legendin debyyttialbumin soimaan. Hyvänolon tunne valtaa sisimpäni, mutta sitä ei kestä kauaa. Tuskallinen ahdistus palaa entistä voimakkaampana. Näytän rauhalliselta, lähes harmoniselta, mutta sisälläni kuohuu. Per***e, tästä ei tule ikinä loppua.
Avaan kännykkäni, vaikka tiedän sen johtavan turmioon. Instagramin, Facebookin tai muun turhanpäiväisyyden selaaminen ei ainakaan edesauta ahdinkoani, josta löydän itseni yhä uudelleen ja uudelleen. Tietysti koiravideoiden katselu takaa hetkellisen mielenrauhan, mutta kuten musiikin kuuntelukin, sen luoma hyvä tunne loppuu ennenaikaisesti.
”Toisaalta internet ja sosiaalinen media voivat olla hyviä alustoja inspiraation löytämiseen.”
Toisaalta internet ja sosiaalinen media voivat olla hyviä alustoja inspiraation löytämiseen. Siellä törmää mitä kummallisimpiin asioihin: kaksipäisiin käärmeisiin, giljotiinin kanssa naimisissa olevaan naiseen ja kotkan selässä lentävään Vladimir Putiniin. Puhumattakaan kaikesta Scheissestä, joka ei ole julkaisukelpoista opiskelijamediassa. Tällä kertaa silmäni eivät vain yksinkertaisesti löydä mitään tarpeeksi kiinnostavaa. Tai sitten olen laiska. Oli miten oli, oloni on kuin kynityllä kanalla paukkupakkasella.
Päivät vierivät. Motivaatio hiipuu eksponentiaalisesti kohti mitättömyyttä. Deadlinepäivän synkkä, pahaenteinen kajo siintää jo horisontissa. Jotain on keksittävä. Loppupaniikissa saa yleensä jotain aikaan. Se on taianomaista, jopa mystistä. Onko jumala tai pelastusenkeli sittenkin olemassa?
Näköjään on. Jollakin tapaa selvisin jälleen kerran tästä urakasta. Mikä riemu, mikä helpotus! Kaiken ahdistuksen ja turhautumisen jälkeen on mahtavaa todeta olevansa valmis. Done. Finito.
Eihän tässä voi muuta sanoa kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Mutta tänään unohdan kaiken pahan ja olen koko maailman valtias.
Moikka, mä lähden syömään Nutellaa!
