Kirjailija Mia Kankimäki esittelee toisessa teoksessaan historiallisia naisia eri mantereilta. Samalla hän raottaa omaa matkapäiväkirjaansa ja pohtii, millaista on matkustaa yksin naisena. Viesti on vahva: matkaan kannattaa lähteä, vaikka pelkääkin.
Kustannustoimittajana työskennellyt Mia Kankimäki jätti oravanpyörän taakseen jo viisi vuotta sitten ilmestyneessä esikoisteoksessaan. Viiden vuoden kuluttua Kankimäki on saanut valmiiksi uuden kirjansa Naiset joita ajattelen öisin, ja on jälleen saman kysymyksen äärellä – mitä voisi nelikymppinen ja lapseton nainen elämällään tehdä?
Vastaus: elää boheemia mutta ajoittain raskasta ja kurinalaista kirjailijaelämää, matkustella lähellä ja kaukana sekä vielä sivistää ihmisiä kertomalla heille historiallisista tekijöistä, yönaisista, jotka ovat jääneet muiden merkkihenkilöiden varjoon. Unohtamatta tietysti Kankimäelle tyypillistä tapaa listata ranskalaisilla viivoilla asioita ja neuvoja, oivalluksia, jotka syntyvät elämisestä.
”Olen ajatellut naisia niinä lukemattomina öinä, kun elämä/ miesasiat/ asenne ovat tolaltaan ja tuntuu, ettei se kauhea suden hetki pääty ikinä. Noina öinä olen kerännyt itselleni näkymätöntä historiallisten naisten henkivartiokaartia, suojeluspyhimyksiä, jotka johdattavat eteenpäin.”
Kankimäki matkustaa kirjassaan ensimmäisena tanskalaisen Karen Blixenin perässä Afrikkaan. Blixen eli Afrikassa haavettaan todeksi kahviviljelmää johtaen. Hän inhosi äitinsä ja tätinsä edustamaa, tanskalaisen yläluokan naisten maailmaa, jossa hameväki jumitti kotona. Tutkiessaan Blixenin kirjeitä Kankimäki kuitenkin päättelee, että viljelijättären unelmaelämä Afrikassa sisälsi myös paljon suruja, huolia ja murheita, toisin kuin aiemmin hänestä on annettu historiassa ymmärtää.
”Ajattelen karttapalloa, jolle kaikkien näiden naisten reitit piirtyvät valorihmastoina, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin – valtavan pallon pinnalla valo lisääntyy, sitten hämärtyy, pian se välkkyy niin nopeasti, että silmä erottaa pelkkää valkoista kun päivät kuluvat ja viikot, vuodet, vuosisadat, ihmiselämät.”
Joskus uusia ja historiallisesti merkittäviä oivalluksia löytyy myös paikoista, joista ei niitä luulisi löytyvän. Rakastamassaan Japanissa vieraillessaan Kankimäki löytää sattumalta kaupungin toisella laidalla olevasta Nichibunkkerin kirjastosta Edo-kauden matkapäiväkirjoja käsittelevästä kirjasta uutta, rajua tietoa – muun muassa, että Edo-kaudella japanilaiset naiset tarvitsivat kaupungista toiseen liikkumiseen matkustusluvan. Lupapaperit ovat shokeeraavan mielenkiintoista luettavaa. Käykin niin, että Edo-kauden naisten matkustusluvat antavat yhtäkkiä koko reissulle ja edellisten viikkojen masentuneisuudelle tarkoituksen: tällaista tietoa ei voisi etsiä, koska ei tiedä, että sitä on olemassakaan.
Mitä muuta naisista on jäänyt sanomatta?
Kankimäen maailmalta etsimät yönaiset ylittävät lukumäärällään yhden käden sormet. Perusteellinen lähdekirjallisuuden käyttö ja mainitsemisen arvoisia tarinoita on niin paljon, että lukiessa meinaa tulla historiaähky. Kankimäen tarkka ympäristön ja sen vivahteiden kuvaileminen vie lukijan kuitenkin sujuvasti paikasta ja yönaisesta toiseen, ja keskittyminen taas uuteen asiaan ja mantereeseen on taattu.
”Auringon laskiessa istun silti parvekkeellani hautavajoaman reunalla, enkä voi mitään sille, että sydän pakahtuu. Hemmetti, täällä olen, villissä Afrikassa. Miten olenkaan voinut päästä tällaiseen paikkaan?”
Sitaatit ovat otteita Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018).
