Joulukuun 2018 itsenäisyyspäivän kansallismielisten mielenosoituksessa liehuivat hakaristiliput Helsingin kaduilla. Poliisi käski mielenosoittajia laskemaan liput, mutta joutui kuitenkin turvautumaan voimakeinoihin lippujen alas saamiseksi. Suomi on Euroopan mittakaavalla rasistinen maa, mutta uusnatsien liikehdinnästä on 2000-luvulla uudestaan tullut ilmiö, joka on pelottava toisinto.
Itse helsinkiläisenä – enemmän tai vähemmän vihervassarikuplassa elävänä – opiskelijana, olin vilpittömästi järkyttynyt. Taustaltani edustan Suomessa syntyneitä tummaihoisia. Kerrottakoon nyt, että minunkin isoisoisäni kaatui jatkosodassa, vaikka toinen isoisoisä olikin carib-intiaani. Itsenäisyyspäivää vietin tänä vuonna poikkeuksellisesti Göteborgissa suomalaisten ystävieni kanssa. Katsoimme Linnan juhlia ja Mauri Maunulan laulaessa yksi meistä sanoi: ”Miettikää, että ton takia me ei olla venäläisiä.” En voinut olla liikuttumatta. Sodat tuntuvat 90-luvulla syntyneille kaukaisilta, vaikka isovanhempamme muistavat sota-ajan.
Kun sanon Suomen olevan rasistinen maa, niin tämä peilaa voimakkaasti myös omiin kokemuksiini.
Kun olin lapsi vuosituhannen vaihteessa, niin oli ihan ok olla rasisti. Opettajien mielestä oli sopivaa leikkiä ”kuka pelkää mustaa miestä” liikuntatunneilla ja kannustaa luokkalaisia sanomalla ”Hyvä neekeri!”
Kolmannella luokalla opeteltiin kysymysmerkin käyttöä ja läksyksi saatiin keksiä kysymyksiä. Monella oli kysymys: ”Miksi neekerit ovat niin tummia?” Muistan edelleen, etten älyttömästi nauttinut tästä keskustelusta. Opettajamme päätti keskustelun kommenttiin: ”En tiedä, että onko niillä joku nimi meille.” Niillä viitattiin siis neekereihin. Vuosia myöhemmin tajusin, että olisin voinut sanoa, että teitä kutsutaan yleensä kusipäiksi.
Itsenäisyyspäivän tapahtumia seurasi julkinen keskustelu sananvapaudesta ja poliisin oikeudesta poistaa hakaristiliput. Koin keskustelun täysin absurdina. Hakaristilipulla ei ole mitään tekemistä itsenäisyyden kanssa, moinen symboli ei kuulu demokratiaan ja sille ainoa oikea paikka on museossa muistuttamassa, ettei koskaan enää. On täysin uskomatonta, että joudumme 2000-luvulla keskustelemaan ”isänmaallisten” oikeudesta heiluttaa hakaristilippua. Helsingin katuja ovat jo kerrat peittäneet hakaristiliput, Adolf Hitlerin vierailulla 1942. Pyrkimyksenä olisi, ettei moista enää koskaan tapahdu.
Populismi, äärioikeisto ja muukalaisviha ovat nostaneet päätään viime vuosina kotimaan lisäksi kansainvälisessä politiikassa. Monien eurooppalaisten hallitusten jäseninä istuu äärioikeiston edustajia. Usein samoja ihmisiä, jotka ammentavat käyttövoimaansa rasismista ja muukalaisvihasta. He ovat samoja ihmisiä, jotka eivät tuomitse hakaristilipun käyttöä. Yhdysvaltojen presidentti on avoimesta rasistinen Donald Trump, joka uhkaa pitää valtion hallinnon sulkutilassa, kunnes Meksikon ja Yhdysvaltojen välinen muuri rakennetaan. Samaan aikaan kolmannes amerikkalaisista pelkää uutta sisällissotaa, koska maa ei ole vuosikymmeniin ollut yhtä kahtia jakautunut. Meidän onkin kysyttävä itseltämme, haluammeko samaa.
Jotta Suomea vaivaava eriarvoistuminen ja kahtia jakautuminen eivät pahenisi, on tärkeää tuomita selvästi rasistiset teot. Siksi kysymystä ”saako hakaristilippua liehuttaa julkisesti?” ei pitäisi esiintyä vuoden 2019 Suomessa.
