Viime vuosina kehittynyt mielenterveyskeskustelu on auttanut poistamaan mielenterveysongelmiin liittyviä sosiaalisia stigmoja, mutta kuten monen mielenterveysongelman hoidossa, myös keskustelussa tyydymme tarkastelemaan vain oireita emmekä ratkomaan syitä.
Psykiatrian synkkään historiaan mahtuu lukuisia virhediagnooseja. Huomattavan monet näistä liittyvät ilmiöön, jossa ihmisten olemuksia, haluja, luonteenpiirteitä tai ongelmia luokitellaan sairauksiksi, eli medikalisaatioon.
Medikalisaation seurauksena ihmisten keskinäisiä eroja ja luonteenpiirteitä patologisoidaan ja jopa kriminalisoidaan. Yksi merkittävimmistä esimerkki medikalisaation kohdanneista uhreista lienee homoseksuaalisuus, joka luokiteltiin psykiatriseksi sairaudeksi vielä vuoteen 1981 asti. Mutta miten ilmiö liittyy masennukseen?
Psykiatrian nykymedikalisaatiolle tyypillistä on, että yksilön subjektiivisia kokemuksia tulkitaan ja hoidetaan pelkästään niiden patofysiologian kautta. Masennusta hoidetaan edelleen välittäjäaineongelmana, vaikka nykytutkimuksen myötä on havahduttu siihen, ettei masennuksen serotoniinivajeteoria ehkä pidäkään paikkaansa.
Ensisijaisesti masennusta hoidetaan edelleen toisen polven antidepressanteilla, SSRI-lääkkeillä, (joiden tehottomuutta osoittaa katsaus, jossa todetaan, että oireet helpottuivat vain 20 ihmisellä sadasta) sekä psykoterapialla.
Uusia lupaavia hoitomuotoja ovat markkinoille tullut nasaalinen ketamiini, käynnissä oleva psykedeelitutkimus ja ei-farmaseuttiset interventiot, kuten transkraniaalinen magneettistimulaatio. Vallitsevat hoitokäytännöt eli lääkehoito ja psykoterapia kuitenkin sivuuttavat masennuksen ympäristölliset syyt ja pyrkivät oireenmukaiseen hoitoon. Masennuspotilas jää lopulta itse vastuuseen omasta ahdingostaan.
Nykytutkimus on havahtunut inflammaation, eli tulehduksen, merkitykseen neurologisissa ja psykiatrisissa sairauksissa. Jonkin aikaa on tiedetty, että masennukseen liittyy elimistön tulehdustila, mutta kysymys siitä, aiheuttaako tulehdus masennusta vai masennus tulehdusta on vielä auki.
Uusien, tulehdusta laskevien lääkkeiden, kliiniset tutkimukset masennuksen hoidossa on aloitettu. Vaikka kysymys tulehdusreaktiosta masennuksen aiheuttajana on vielä auki, kiistatonta on kuitenkin se, että lievä tulehdus on riskitekijä moneen krooniseen sairauteen, kuten 2-tyypin diabetekseen, verisuonisto- ja sydänsairauksiin sekä syöpään. Tutkimuksissa on havaittu länsimaisen ruokavalion ja elämäntyylin voimistavan elimistön kroonista tulehdustilaa.
Vastuu omista elämäntavoistaan on helppo sysätä yksilön kontoille, mutta tosiasia on se, että terveistä elämäntavoista huolehtiminen kengännauhabudjetilla on kuitenkin hankalaa tai mahdotonta ja vaikka olisikin erittäin tunnollinen terveysintoilija ei nyky-ympäristön haittavaikutuksia pääse täysin karkuun, sillä myös ilmansaasteet, juomaveden ja ruoan mikromuovit sekä tuholaismyrkyt kuormittavat ihmisen elimistöä.
Filosofi ja kulttuuriteoreetikko Mark Fisher (1968-2017) pyrki aktiivisesti politisoimaan masennusta. Hänen mukaansa masennuksen juuret piilevät luokkaeroissa, eivätkä niinkään yksilöllisen aivokemian imbalansseissa. Hänen mukaansa ”masennus on yksi yrittäjäkulttuurin varjopuolista, esimerkki siitä mitä tapahtuu, kun voluntarismi kohtaa rajatut mahdollisuudet”.
Ideologisesti nyky-yhteiskunnan suhtautuminen mielenterveysongelmiin näyttäytyykin jatkumona uusliberalistiselle ajattelutavalle, joka usein sysää systemaattiset ongelmat, kuten työttömyyden ja köyhyyden, yksilöllisten vajavaisuuksien syyksi.
Yksilölliset vajavaisuudet eivät kuitenkaan selitä lukuja. Samalla kun pääoma- ja tuloerot kasvavat ja nuorison elintaso huononee maailmalla sekä Suomessa, maailmanlaajuinen masennus on nousussa, keskimääräinen eliniän odote on kääntynyt laskuun Yhdysvalloissa ja hidastunut tai laskenut Euroopan maissa, globaalisti masennuslääkkeitä käytetään enemmän kuin koskaan.
Suomi ei ole poikkeus tässä trendissä. Suomen sosioekonomiset terveyserot ovat OECD-maiden huippua. Suomi on saanut huomautuksia OECD:lta sekä Euroopan neuvostolta suurien sosiaalisten terveyserojen ja liian alhaisen perusturvan johdosta.
Myös osa lääkärikunnasta tuntuu tunnustavan nämä todellisuudet. Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa on alettu puhumaan ns. ”Shit-life Syndromesta”, paskan elämän syndroomasta. Termillä tarkoitetaan köyhyyden aiheuttamaa noidankehää, jossa pätkätyöläisyys, alhainen koulutustaso, matalapalkkaisuus, köyhät asuinympäristöt, epäterveelliset elämäntavat ja terveydenhuollon puute yhdistettynä näistä aiheutuvaan psykologiseen taakkaan ja arvottomuuden tunteeseen tiputtavat eliniän odotetta jopa parilla kymmenellä vuodella.
Tarkastaeltaessa regressiivisen sosiaalipolitiikan vaikutuksia mielenterveyteen, masennuksen medikalisaatio tuntuu julmalta vallankäytön välineeltä.
Tietenkään ei käy kieltäminen, etteivät jotkin masennuksen muodot johtuisi yksilöllisistä ongelmista ja biokemiallisista häiriöistä, joihin farmaseuttinen interventio ja kuntoutuspsykoterapia tepsivät, mutta epäinhimillisestä talousjärjestelmästä johtuvan tuhoisan ympäristön vaikutuksien huomiotta jättäminen laaja-alaisen kollektiivisen surun ja ahdistuksen syynä on symbolista väkivaltaa.
Paras lääke masennukseen on paskan elämän poliittinen ennaltaehkäisy.
Teksti: Julius Halme
Kuvitus: Kai Talvinen
