Espoolainen Silja (nimi muutettu), 20, on kamppaillut anoreksian kanssa jo yli 7 vuotta.
Laihuushäiriötä eli anoreksiaa sairastava tuntee pakonomaista tarvetta pudottaa painoa ja ylläpitää nälkiintymistilaa. Syömishäiriöitä esiintyy noin seitsemällä prosentilla alle 30-vuotiaista naisista, joista moni jää vaille tarvitsemaansa kuntoutusta.
Oikeanlaisen hoidon löytäminen on osoittaunut myös Siljalle hankalaksi.
”Ensimmäiset vuodet anoreksian kanssa olivat rankkoja. Mua ei otettu kuntoutusyksikölle hoitoon, vaikka voin todella huonosti.”
Silja kertoo joutuneensa pallottelemaan lääkäriltä toiselle jatkuvasti.
”Ajattelin silloin, että pitäis olla vieläkin huonomassa kunnossa, että mut otettaisiin tosissaan.”
Myös terveysalan asiantuntijat ovat Siljan kanssa samaa mieltä. Hoidon tulisi olla paremmin saatavilla ja hoitomuotojen tulisi vastata yksilön tarpeita.
”Potilaille ei ole yhtä tiettyä hoitomuotoa, joka tepsisi varmasti jokaiseen”, toteaa Syömishäiriöliitto SYLI ry:n toiminnanjohtaja Kirsi Broström.
”Monille sairastaville on kuitenkin havaittu erityisen tehokkaaksi se, että heille löydetään hoitohenkilö, jonka kanssa toimii henkilökemiat. Tällöin potilas kokee tulleensa huomioiduksi ja oikeanlaisen hoitomuodon löytäminen helpottuu.”
Silja pääsi ensimmäistä kertaa syömishäiriöklinikan kuntoutusyksikölle kolme vuotta sitten. Hoitojakso klinikalla ei vastannut Siljan odotuksia.
”Jo ensimmäisen päivän aikana ymmärsin, ettei pelkästään osastolle pääseminen tulisi parantamaan minua.”
Jo muutaman kilon painonnousun jälkeen Silja lähetettiin osastolta kotiin. Hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan yhtään paremmaksi ja jäi toipumisen kanssa yksin.
”Syömishäiriö on ensisijaisesti mielen sairaus. On valitettavan yleistä, ettei potilaita hoideta riittävän pitkälle tai terveeksi hoitojakson aikana. Silloin on lähes varmaa, että joudutaan hoitoon takaisin”, selittää Broström.
Kun Siljan vointi huononi merkittävästi viime vuoden lopulla, hän hakeutui uudestaan hoitoon. Terveyskeskuksen lääkäri laittoi kiireellisen lähetteen syömishäiriöklinikalle. Siljalle luvattiin, että kutsu kuntoutusyksikölle tulisi kahden viikon sisällä.
”Sitä kutsua ei kuitenkaan tullut ja voin entistä huonommin. Arkipäivistä tuli haastavia ja pyörtyilin usen. Kerran pyörryin suihkussa ja löin pääni kylpyammeen reunaan”, Silja muistelee.
Yli kaksi kuukautta terveyskeskusvierailun jälkeen tuli ilmi, että lähete oli hukkunut postissa. Siljan olo oli musertunut.
”Tuntui oikeasti siltä, että ei ketään kiinnosta.”
Ruotsissa vastaavanlaisia tilanteitä ehkäisee hoidon laaturekisteri, johon kirjataan yksityiskohtaisesti kaikki liittyen yksilön sairastapauksiin. Sen kautta on mahdollista esimerkiksi selvittää miten kauan hoitoa joudutaan odottamaan tai miten erilaiset hoidomuodot vaikuttavat eri yksilöihin.
”Suomessa ollaan hoidon laadun arvioinnin suhteen jäljessä. Nyt kuitenkin tällaista systeemiä ollaan myös testaamassa Suomeen” pohtii Broström.
Tällä hetkellä Silja on toista kertaa kuntoutumassa ympärivuorokautisella kuntoutusyksiköllä. Hän huomaa kuitenkin jo nyt eron edelliseen kertaan osastolla.
”Tuntuu, että muutaman vuoden sisällä syömishäiriöiden hoidossa on edistytty paljon. Saamani hoito on monimuotoisempaa. Mun painoa ei ole mitattu täällä vielä kertaakaan ja olen päässyt puhumaan [eri ammattilaisten kanssa].”
Broström toteaa, että syömishäiriöstä on mahdollista toipua, kun löydetään sairastavalle toimiva hoitomuoto.
”Niitä sairaita ajatuksia voi tulla ja tuleekin syömishäiriön sairastaneelle vielä pitkään toipumisen jälkeenkin. Tosin kun on toipunut sairaudesta, eivät ne ajatukset enää hallitse elämää.”
Teksti ja kuvat: Emma-Alice Söderlund
