Suoratoistopalvelu Spotifyhin lisätään noin 20 000 kappaletta päivässä. Hittitehtailijat säveltävät radiovalmista liukuhihnamusiikkia kalliissa studioissa. CD-levyjä, vinyylejä ja kasettinauhoja lojuu ilmaislaareissa kuolevien levykauppojen edessä. Silti joku kustantaa kaverin rokkibändin ensimmäisen seiskatuumaisen vinyylin. Silti joku niitä myös ostaa. Miksi?
Näen Pete Nykäsen, Lempi & Sylvi discs-pienlevy-yhtiön omistajan, kalliolaisessa kahvilassa, jonka taustamusiikki on suoraa jumputusta hittilistojen kärjestä. Me aiomme silti puhua hieman punkista ja lsd:stä.
“LSD eli Lempi & Sylvi discs on kissojeni mukaan nimetty pienlevylafka, jonka perustin muutama vuosi sitten. Se julkaisee pienlevyjä, eli julkaisuja joissa painomäärät eivät ole niin suuria.”
Mikä sai aloittamaan toiminnan?
“Halusin aina paljon levyjä. Olin 10 vuotta aina Lepakkomiehessä tai jossain muualla soittamassa levyjä Dj Pete TNT-nimellä. Silloin ei levyjen julkaisuun ollut vielä rahaa. Sitten kun oli hankkinut pätevyyden ja päässyt töihin, tuli jossain vaiheessa tilanne, että oli vähän ylimääräistä rahaa ja bändi josta piti tosi paljon halusi julkaista musaa. Siitä syntyi sellainen kolmio.”
Kaikki alkoi siitä, kun muusikko Joni Ekman kysyi Nykäseltä, halusiko hän osallistua rahallisesti vanhan suomipunk-bändin Tipi & Ministerit levyn uusintajulkaisuun. Nykänen lähti mukaan ja levyt myytiin loppuun samana päivänä. Sitten tehtiin toinen painos.
“Toista painosta en edes ehtinyt nähdä. Se sai ajattelemaan, että olipa helppoa.”
Miksi fyysisiä tallenteita on edelleen tärkeää tehdä? Pysyykö musiikkityylin ympärille kehittynyt kulttuuri näin paremmin elossa?
“Mielestäni on mahtavaa, että kuka vain pystyy tehdä levyn ja laittamaan sen nettiin. Mutta oli se sitten mitä tahansa nykypäivän digitaalista dataa: kuvaa, videota tai muuta, ei siitä välttämättä jää sellaista muistijälkeä kuin fyysisestä julkaisusta. En väitä, että siitä fyysisestä julkaisusta jäisi välttämättä muistijälkeä; en minäkään muista mitä olen kuunnellut viime viikolla, mutta ainakin silloin on isompi mahdollisuus siihen, että joku löytää levyn ja saa sen omakseen.”
Näin se kai toden totta on – kapitalismin pitkät hampaat eivät siis ole vielä purreet punkkareiden lihaan täysin, sillä mitä levyjen julkaisuun tulee, takkiin otetaan jopa tietoisesti. Mikä sitten motivoi tekemään asiaa, mistä jää lähes poikkeuksetta ilman osinkoja?
“Kuten ystäväni Simo Petteri joskus sanoi, kaikki hyvä tulee aina takaisin”, Nykänen toteaa ja ottaa haukun munkista.
“Vaikka levystä tulisikin tappiota ja niitä jäisi nurkkiin pyörimään, niin silti joku ehkä tarjoaa ilmaisen kahvin tai laittaa nimen listalle jollekin keikalle. Ei se oikeastaan ole edes siitä rahasta kiinni, vaan siitä ettei sitä rahaa edes näissä piireissä pyöri.”
Vaikka kuolleiden levykauppojen tilalle nousee myös uusia paikkoja, on Nykäsen mielestä välillä haastavaa miettiä, mihin levyjä lähtisi kärräämään sitten kun ne pamahtavat kotiin. LSD:llä ei ole tiloja, eikä verkkokauppaa. Reilun osan painoksesta saa bändi itse. Levyjen myymistä on kuluvana vuonna haitannut myös koronapandemia, sillä iso osa myydään juurikin keikoilla kädestä käteen. Nykäsen mukaan ensimmäiset 100 kappaletta myyvät nopeasti, sitten muutamia kappaleita heitellään harva se päivä milloin mihinkin terassille.
“Sitä katselee niitä levylaatikoita kotona ja ajattelee, että mitä järkeä tässä on. Mutta kun niitä kuuntelee, voi olla ihan tyytyväinen. Miksipä niitä ei haluaisi tehdä lisää? Tai tehdä jotain muuta. Jos sattuu tulemaan sellainen asia, mistä itse tykkään ja sen toteuttaminen ei muuten voisi tulla mahdolliseksi, niin kyllä siihen sen verran voi laittaa vaivaa. Mulla ei ole niin väliä mitä julkaisen, kunhan reunaehdot on samat. Mä voin julkaista vaikka t-paidan, skeittilaudan tai vaikka sukset, kunhan se on omaehtoista ja itse tykkään siitä.”
Entäs punk? Eivätkö uudet bändit ja levyt viesti sen olevan vielä hengissä?
“Punk on kuollut ja ketään ei kiinnosta. Onneksi jotkut silti jaksavat tehdä punk-musaa.”
