Mikä on tai ei ole tyttöyttä? Riina Tanskanen kannustaa haastamaan tyttöyden rooleja ja kanavoimaan nuiva akka -energiaa. 

Ylitsepursuava ja nerokas haaveilija. Näin kuvailee itseään Riina Tanskanen, Tampereella elämästään nauttiva taiteilija ja yhteiskunnallinen ajattelija. Hänet tunnetaan erityisesti Instagramissa taideprojektistaan Tympeät tytöt, jossa hän jakaa feministisiä ja yhteiskuntakriittisiä tekstejään tyttömäisten taideteosten yhteydessä.

Tanskanen kertoo Tympeiden tyttöjen syntyneen henkilökohtaisena lohtuprojektinaan, kun tyttöyden vähättely ja normit tuntuivat vyöryvän voimalla niskaan. Hän oli alkanut lukemaan historiallisten feministien kirjoituksia ja huomannut, että samoista asioista oli kirjoitettu jo sata vuotta sittenkin.

”Minulla meni hermot ja halusin jonkun keinon, jolla kanavoida sitä tunnetta. Aloin piirtää kuvia ja kirjoittaa tekstejä. Kun aloin postaamaan niitä Instagramiin, en uskonut siitä tulevan mikään iso juttu. Yleensä taidetilejä seuraa 40 kaveria ja äiti. Olin varautunut siihen, mutta yhtäkkiä se alkoikin resonoida ihmisissä ja tilistä tuli ilmiö”, hän muistelee.

Tanskasen mukaan tytöillä on äärettömästi syitä olla tympeitä ja katkeria, sillä tuhansien vuosien ajan on naisia ja feminiinisyyttä katsottu alaspäin ja pidetty vähemmän arvokkaana. Kokemukset tästä eivät ole yksittäistapauksia, vaan jaettuja ylisukupolvisia kipuja. Lisäksi tytöiltä odotetaan edelleen hymyä ja miellyttävää käytöstä, jolla tehdään tila muille mukavaksi.

”Jos kieltäytyykin miellyttävyydestä – on jotain niinkin radikaalia kuin tympeä – on se omalaistaan kapinaa”, hän tuumaa.

Tyttöys nähdään yhteiskunnassa vielä suhteellisen kapeasti, vaikka edistystä on tietenkin tapahtunut. Räikeimmin tämän näkee kaupoissa lastenosastoilla: Millaisia leluja tai vaatteita markkinoidaan erityisesti tytöille? Tanskanen haluaisi haastaa tätä keinotekoista jakoa, sillä tyttöys on paljon muutakin kuin hoivaamista tai estetiikkaa.

”Se, mitä tyttöys on, on kiinni siitä, mikä itsestä tuntuu tyttöydeltä. On vaikea tehdä rajausta siitä, mikä ei ole tyttöyttä.”

Poikatyttö, bimbo tai kympin tyttö – tyttöyden rooleja on useampia, mutta lopulta nekin alkavat käydä suppeiksi. Tanskanen kertoo kasvaessaan performoineensa useampia rooleja. Lapsena hän oli kuin Vaahteramäen Eemeli, jonka kepposia ja rasavilleyttä aikuiset taivastelivat. ”Sukujuhlista muistan ennen kaikkea sen, että olen ollut jäähyllä”, hän naurahtaa.

Teini-iässä ulkopuolinen katse tuli todellisemmaksi, eikä Tanskanen enää voinut sivuuttaa sitä. Hän päätti sopeutua tyttöyden muottiin ja ottaa roolikseen sen, minkä koki olevan kaikista halutuinta. Ensin se tuntui olevan suosittu nätti tyttö, joka nauroi kovaa ja tiesi aina missä on bileet. Sitten ei niin kuin muut tytöt -tyttö, joka vietti aikaa poikien kanssa ja heitti naisvihamielisiä vitsejä. Lopulta hän päätyi bosslady-vaiheen jälkeen takaisin rajattomaan roolittomuuteen.

”Nämä tyttöysperformanssit eivät olleet todellisia, vaan ulkoapäin tulleita rooleja ja mielikuvia, jotka otin itselleni ja yritin jäljitellä niitä.”

Tanskanen toivoisi näkevänsä inhimillisempää ja monimutkaisempaa tyttöyttä. Sitä, että se voisi olla samaan aikaan ihanaa, raadollista ja kipeää.

”Esimerkiksi teinityttöyteen liittyy ihania asioita, kuten salaisuuksia ja yökyläilyä, mutta samalla sitä, että suunnitellaan tyttöjen kesken, miten suojaudutaan raiskauksilta”, hän toteaa.

Se, että tyttöyttä pidetään vähemmän arvokkaana, vaikuttaa tyttöjen lisäksi kaikkiin muihinkin. Tanskanen muistuttaa, että kaikissa on feminiinisiksi miellettyjä piirteitä. Kun terveitä piirteitä, kuten kosketuksen kaipuuta, herkkyyttä tai tunteista puhumista halveksutaan, tekee se samalla tuhoa myös muille sukupuolille.

Vaikeimmaksi Tanskanen on kokenut sen tajuamisen, ettei kukaan voi yksin korjata kaikkea, sillä aihe on hyvin laaja ja sen juuret ovat kaikkialla yhteiskunnassa. Rakenteellinen muutos on turhauttavan hidasta, mutta jokainen sukupolvi on edes vähän edeltäjäänsä parempi. Siitä huolimatta nyt syntyvät tytöt joutuvat vielä kohtaamaan samoja haasteita elämässään. Riina haluaa kuitenkin muistuttaa, etteivät he ole kokemuksiensa kanssa yksin.

”Ette ole yksin, ettekä ainoita, jotka kokevat näin. Meitä on paljon. Tiedän, että näistä tunteista on vaikea puhua, sillä ne ovat vain jotain hähmäistä, jolle ei oikein ole sanoja. Niihin liittyy paljon häpeää. Siitä huolimatta olisi hienoa, jos nuoret tytöt puhuisivat näistä keskenään.”