Kylmä merituuli jäädyttää kaljuksi ajettuja päitä Santahaminan porteilla. Tuoreet alokkaat kerätään pieniin ryhmiin, joissa sotilaspoliisit saattavat heidät porttien toiselle puolelle kasarmialuetta kohti. Ensimmäinen päivä Puolustusvoimissa on monelle haastava. Alokkaita juoksutetaan liukuhihnamaisesti ympäri sotilasaluetta. Käskyjä satelee jatkuvasti ja tahti on kova. Juuri palveluksensa aloittaneelle Patrick Nemceffille ylimääräistä haastetta tuo se, ettei hän puhu sanaakaan suomea.
”Vähänhän siinä tuli olo, kuin olisi ollut sotilasvankina vieraassa maassa”, Patrick naureskelee jälkikäteen.
Joka vuosi noin 20 000 nuorta astuu asepalvelukseen ympäri Suomea. Heihin lukeutuvat myös vapaaehtoisesti palvelevat naiset, sekä ulkomailta tulleet kaksoiskansalaiset. 27-vuotiaana Patrick oli muita palvelustovereitaan huomattavasti vanhempi, mutta päätti silti liittyä Puolustusvoimiin vapaaehtoisena sukujuuriaan kunnioittaakseen.
”Isoäitini kuoltua minulla ei ollut enää mitään yhteyksiä Suomeen. Suomalainen äitinikin oli asunut Yhdysvalloissa jo vuosia. Halusin vaalia yhteyttäni tähän maahan, ja oppia puhumaan kieltä. Olin kuitenkin viettänyt täällä monet lapsuuteni kesät”, Patrick kertoo.
Kuva Olli Nurminen
Patrick jätti elämänsä Yhdysvalloissa taakseen ja muutti tilapäisesti maahan, jossa ei tuntenut käytännössä ketään. Muutos elämässä oli valtava, eikä aina helppo. ”Pahinta oli, ettei minulla ollut yhtään kavereita. Kun muut halusivat lomille, minä halusin lähinnä lomilta takaisin, sillä ainakin kasarmilla oli juttuseuraa.” Myös aikaero ja välimatka kotimaahan tuotti vaikeuksia. Puhelut piti ajoittaa juuri oikein, siten että molemmissa päissä oltiin hereillä ja vapaana, mikä ei ollut aina itsestäänselvyys. Aikaikkuna soitoille palveluksessa ei ollut pitkä, varsinkaan alussa.
Ensimmäisten viikkojen kuluessa Patrick alkoi hiljalleen sopeutumaan armeijan arkeen. Toive suomen kielen oppimisesta alkoi kuitenkin vaikuttamaan päivä päivältä epätoivoisemmalta.
”Hyvin pian tajusin, etten tulisi oppimaan sujuvaa suomea. Olisin tarvinnut edes jonkinlaisen pohjan. En myöskään oppinut yhtään hyödyllisiä sanoja”, Patrick vitsailee, ”Kukaan ei puhu siviilissä kuten armeijassa.”
Kaikki käskyt annetaan armeijassa luonnollisesti suomeksi, eikä komennon jälkeen niitä jääty usein tulkkaamaan. Kohtalaisen kuvan sai yleensä vierustoverin hihaa nykäisemällä ja muiden tekemistä seuraamalla. Koulutuksia pidettiin harvemmin kieltä puhumattomat mielessä. Yleensä vieraskielisten vain oletettiin hakeutuvan ihmisten lähelle, jotka tulkkaisivat käskyt eteenpäin. Tietyt yksityiskohdat saattoivat hukkua puutteelliseen käännökseen, ja Patrick kertoo varsinkin alussa saaneensa huutoa sen takia: ”Useimmat kouluttujat leppyivät kuitenkin aina kun vastasin takaisin englanniksi.”
Vaikka monet suhtautuivatkin vieraskielisiin varusmiehiin positiivisesti, myös negatiivisia muistoja mahtuu palveluksen ajalle. ”Muistan kuinka yksi vanhempi ylikersantti oli minulle vihainen jostain. Sanoin että puhuvani vain englantia, jonka jälkeen hän nyökkäsi ja jatkoi huutamista suomeksi. Näin jälkikäteenhän se on aika huvittava tilanne,” Patrick muistelee. Yksittäistapauksia lukuunottamatta hän kokee palveluksen olleen positiivinen kokemus.
Kotiuduttuaan Patrick muutti takaisin Yhdysvaltoihin. Yhdeksän kuukautta kestänyt palvelus vieraassa maassa jätti amerikkalaiseen kuitenkin lähtemättömän vaikutuksen: ”Tulen ehdottomasti käymään Suomessa useammin. Olen todella iloinen palveluksestani, ja tunnen lähentyneeni suomalaisuuttani.”
Aku Lehtimäki
